Joseph Brodsky: Keräilijän kappale (suom. Kalevi Nyytäjä)
”Koska me kaikki kuolemme ja koska kirjojen lukemiseen kuluu aika, meidän on keksittävä menettelytapa, jonka avulla pääsemme edes jonkinlaiseen taloudellisuuteen. Tietenkään ei voi kiistää sitä, että joku saattaa nauttia voidessaan vetäytyä lukemaan paksua, hitaasti etenevää keskinkertaista romaania; siitä huolimatta tiedämme kaikki, että pystymme nautiskelemaan tällä tavoin vain tiettyyn rajaan asti. Emmehän loppujen lopuksi lue lukemisen itsensä takia vaan oppiaksemme. Siksi tarvitaan suppeutta, tiivistystä, yhteen sulauttamista – tarvitaan teoksia, jotka terävimmin näyttävät ihmisen pulmatilanteen kaikessa moninaisuudessaan; toisin sanoen tarvitaan oikotietä. Siksi tarvitaan myös – sivutuotteena, joka lähtee omasta aavistuksestamme että sellaisia oikoteitä on olemassa (ja niitä onkin, mutta siitä tuonnempana) – jonkinlaista kompassia tarjolla olevien painotuotteiden valtamerellä liikkumiseen.
Tällaisena kompassina toimivat kirjallisuuskritiikki ja kirjallisuusarvostelijat. Valitettavasti kompassin neula heilahtelee rajusti.”
Keräilijän kappale on nobelistin esseekokoelma, joka käsittelee niin matkoja kuin historiaa, politiikkaa ja muistoja, mutta ennen kaikkea kirjallisuutta monesta näkökulmasta.
Esseessä Olotila jota sanomme maanpakolaisuudeksi tämä käsittelee pakolaisuutta ja kirjailijuutta, todennäköisyyttä saavuttaa mainetta, lukijoita ja kunniaa: ”Jokaisen tämän maailman kaupungin jokaisella kadulla on kaikkina vuorokaudenaikoina enemmän niitä, jotka eivät ole kuulleet sinusta, kuin niitä, jotka ovat.”
Hän käsittelee kiinnostavasti ja laajasti myös kieltä ja sen merkitystä identiteetin näkökulmasta, ymmärtämisen näkökulmasta, mutta myös eristäytymisen näkökulmasta. Kieli voi olla suhteessa toiseen joko ovi tai muuri, näkökulmasta riippuen.
”Se tila, jota sanomme maanpakolaisuudeksi, on meidän ammatissamme toimivalle ennen muuta kielitieteellinen tapahtuma: hänet työnnetään ulos äidinkielestään ja hän vetäytyy siihen takaisin. Oltuaan niin sanoakseni hänen miekkansa se muuttuu hänen kilvekseen, hänen avaruuskapselikseen.”
Ensimmäisen kerran luin Brodskya, kirjaa Veden peili, Venetsiassa. Veden peili kertoo Venetsiasta ”väärään aikaan”, talvella. Sumuinen, mystinen, arvaamaton, autiokin Venetsia. Venetsia ja sen ympäröimä vesi, jota kautta kirjailija peilaa ihmisyyttä. Kirja muutti ajatukseni Venetsiasta kertaheitolla. En ole edelleenkään kokenut Venetsiaa talvella, mutta vuonna 1995 kuitenkin lokakuussa. Aikana, jolloin vesi nousi Piazza San Marcolle asti ja torin läpi käveltiin pitkospuita pitkin.
Sen jälkeen, vuonna 1997, Brodsky on myös haudattu Venetsiaan.
”Kuvaannollisesti sanoen me kaikki työskentelemme sanakirjan palveluksessa. Sillä kirjallisuus on sanakirja, merkitysten oppikirja tiettyä ihmisryhmää, tiettyä kokemusta varten. Se on sen kielen sanakirja, joka puhuu ihmiselle. Sen tehtävänä on pelastaa seuraava ihminen, uusi tulokas, putoamasta vanhaan ansaan tai auttaa häntä käsittämään – mikäli hän sittenkin putoaa siihen ansaan – että häneen on osunut tautologia.”
