Joan Didion: Maagisen ajattelun aika (suom. Marja Haapio)
”Hän oli viime aikoina alkanut huomautella, ettemme pitäneet enää lainkaan hauskaa. Väitin yleensä vastaan (teimmehän me sitä, teimmehän me tätä) vaikka ymmärsinkin, mitä hän tarkoitti. Hän tarkoitti asioiden tekemistä omasta halustamme, ei velvollisuudentunnosta eikä tottumuksesta eikä pakosta. Hän tarkoitti haluamista. Hän tarkoitti elämistä.”
Joan Didionin Maagisen ajattelun aika on ensimmäinen kirja, jonka sain mieheltäni. Valehtelisin, ellen myöntäisi, että se vaikutti kuvaan uudesta elämääni tulleesta ihmisestä. Monellakin tavalla. Joan Didion kirjailijana on kiinnostava valinta, tuolloin itselleni vielä tuntematon. Kun joku tutustuttaa kiinnostavaan uuteen kirjailijaan, se on aina innostavaa. Lisäksi Maagisen ajattelun aika ei ole aihepiiriltään ehkä ihan perinteinen.
Kirja kertoo Didionin omasta elämästä, mutta erityisesti se kertoo tämän elämän suhteesta konkreettiseen kuolemaan, sairauteen ja suruun. Samaan aikaan kun tämän tytär taistelee koomassa elämästään sairaalassa, hän istuutuu miehensä kanssa kotona illallispöytään. Kirja alkaa näin:
”Elämä muuttuu nopeasti. Yksi hetki muuttaa elämän. Istut päivälliselle ja tuttu elämäsi päättyy. Itsesäälin ongelma.”
Mies kuolee niin, että ensin Didion luulee tämän pilailevan. Elämä muuttuu yhtäkkiä ja yllättäen toisen näköiseksi.
”Kuolema ’muuttaa’ sitä joka on kuollut, mutta samalla se synnyttää lisää kysymyksiä elämän ja kuoleman välisestä rajasta. Jos vainajat todella palaisivat luoksemme, mitä he palattuaan tietäisivät? Voisimmeko kohdata heidät?”
Maagisen ajattelun aika on kirja luopumisesta, surusta ja siitä epätodellisesta tilasta kun toinen on mennyt ja silti jollain tavalla kaikessa tekemisessä vielä läsnä. Ei suostu hiipumaan. Se on myös lohdullinen kirja. Suru ottaa aikansa. Erityisesti nyt someaikana tuntuu siltä, että ihmisen kuuluisi vain mahdollisimman nopeasti ponnahtaa kaikista vastoinkäymisistä entistä vahvempana ja parempana. Se tuntuu olevan vähän kuin velvollisuus muita ihmisiä kohtaan, ethän halua olla se, joka vie energiaa muilta ihmisiltä… Surusta, pettymyksestä, masennuksesta tai kaipauksesta pitää siirtyä äkkiä myönteiseen ajatteluun ja kiitollisuuteen. Mutta ihmisessä on muutkin tunteet. Mitä jos onkin terveempää käydä niitä rauhallisessa tahdissa läpi, palata välillä menneeseenkin, oppia siitäkin jotain, eikä aina rynnätä vain eteenpäin?
Didion pohtii miehensä kuoltua mm. muistoja ja sitä, mitä pitää muistaa ja mitä ei. Jos muistaa hyvät, pitäisikö muistaa myös huonommat?
”Pitäisikö minun käydä läpi kaikki erehdykseni? Jos sattumalta muistin aamun, jolloin ajoimme Tony Richardsonin talosta kukkulaa alas St. Tropeziin, joimme kahvia katukahvilassa ja ostimme kalaa päivälliseksi, pitäisikö minun muistaa myös yö, jolloin kieltäydyin uimasta kuutamossa, koska Välimeri oli saastunut ja minulla oli haava jalassa? Jos muistin Portuguese Bendin tappelukukon, pitäisikö minun muistaa myös pitkä ajomatka päivälliseltä kotiin ja se, kuinka monena iltana jompikumpi meistä oli sanonut jotakin väärin ohittaessamme jalostamot San Diegon moottoritien varrella? Tai mököttänyt? Tai kuvitellut, että toinen mököttää?”
Joan Didion on Huffington Postin haastattelussa kertonut kirjoittavansa ”jotta saisi tietää mitä ajattelee, mitä katsoo ja mitä se merkitsee” ja ”mitä haluaa ja mitä pelkää”.
Kirjoitetut sanat tekevät omatkin ajatukset näkyviksi. Joskus ne sen takia myös muuttuvat. Kirjoittamalla auki ajatuksiaan näkee paremmin niiden aukot.
Didionista hienolla tyylillä ja fiiliksellä kirjoittaa myös Aino Frilander kirjassaan Los Angeles -esseet, joka on muutenkin erinomaista luettavaa.
