Virginia Woolf: To The Lighthouse
”For the great plateful of blue water was before her; the hoary Lighthouse, distant, austere, in the midst; and on the right, as far as the eye could see, fading and falling, in soft low pleats, the green sand dunes with the wild flowing grasses on them, which always seemed to be running away into some moon country, uninhabited of men.”
Virginia Woolf on lempikirjailijoitani, melkein voisi sanoa lempikirjailijani. Woolf on itselleni monimutkainen paketti niin omaa elämäntarinaansa, joka päättyi itsemurhaan, ihmisen mielenliikkeiden tutkimista ja kaunista herkkävireistä kieltä ja kerrontaa, joka soljuu vaivattomasti, aika usein henkilöhahmon pään sisäisen maailman kautta. Tämä kokonaisuus tekee tästä itselleni syvällisesti tärkeän kirjailijan. Virginia Woolfin kirjoissa ei oikeastaan tapahdu mitään kovin konkreettista ja vaikka tapahtuisikin, tapahtumat sinänsä tavallaan ohitetaan. Onhan ihmisen mieli ja sisäinen havainnointi, tuntemukset ja ajatukset kiinnostavampia, omaperäisempiä.
Niinpä To The Lighthouse -kirjassa (suomeksi Majakka, suom. Kai Kaila) ympärillä tapahtuu, mutta tapahtumat ovat ”eleettömiä”, ihmisen mielen sisällä tapahtuu.
Ensimmäisessä osassa Ramsayn perhe (äiti, isä ja kahdeksan lasta) ovat kesähuvilalla vieraineen. Majakalle ei päästä, ihmisten välisiä suhteita vatvotaan. Näköalaa yhdessäolemiseen avataan erityisesti rouva Ramsayn kautta:
“Besides, she knew, directly she came into the room that the miracle had happened; she wore her golden haze. Sometimes she had it; sometimes not. She never knew why it came and why it went, or if she had it until she came into the room and then she knew instantly by the way some man looked at her. Yes, tonight she had it, tremendously; she knew that by the way Mr. Ramsay told her not to be a fool. She sat beside him, smiling.”
Toisessa osassa kertojana voisi kuvitella olevan vaikkapa itse talo. Talo, joka on tyhjillään, ihmisiä kuolee (mm. rouva Ramsay), 10 vuotta kuluu, 1. maailmansota riehuu.
Kolmannessa osassa palataan pienemmällä porukalla jälkeen talolle. Vihdoin James-poika pääsee isänsä kanssa Majakalle, jonkinlainen ympyrä sulkeutuu. Majakka , jota on katseltu joka päivä talolta, tulee todeksi. Samalla Lily Briscoe, nuori taiteilija, saa vihdoin 1. osassa aloittamansa maalauksen valmiiksi. Ensimmäisessä osassa Lily oli epävarma ja luotti muiden mielipiteeseen:
”She would have snatched her picture off the easel, but she said to herself, One must. She braced herself to stand the awful trial of some one looking at her picture. One must, she said, one must. And if it must be seen, Mr. Bankes was less alarming than another. But that any other eyes should see the residue of her thirty-three years, the deposit of each day’s living mixed with something more secret than she had ever spoken or shown in the course of all those days was an agony. At the same time it was immensely exciting.”
Viimeisessä osassa Lily luottaa itseensä:
“It was done; it was finished. Yes, she thought, laying down her brush in extreme fatigue, I have had my vision.”
Itse luominen ja oma näkeminen on merkityksellisempää kuin muiden katse tai arvio.
Sanotaan, että Woolf kuvasi Lilyn kautta myös omia tunteitaan ja ajatuksiaan taiteilijana. Kirjasta muutoinkin sanotaan sen olevan voimakkaimmin omaelämäkerrallinen aina Ramsayn pariskunnan kuvaamisesta (Woolfin oma äiti ja isä) tapahtumapaikkaan, joka kirjassa on talo Isle of Skyella, jonka esikuvana on St Ives Bayn huvila, Talland House, jossa Woolf vietti perheensä kanssa lomia aina syntymästään vuonna 1882 vuoteen 1894.
Sanomattakin on selvää, että Talland House on pyhiinvaelluspaikka (miksi en ole muuten käynyt???).
Oleellista Majakassa on, kuinka kukin kirjan henkilö hahmottaa majakkakäynnin merkitystä, maalausta tai ihmissuhteita ja niiden joskus näkymättömiä jännitteitä ja ristiriitoja, inhimillistä vuorovaikutusta. Siitä syntyy Woolfin ”taika”.
Kiinnostava arkistolöytö New York Timesin aikalaisarvio kirjasta To The Lighthouse toteaa Woolfin ihmiskuvasta:
“For passion Mrs. Woolf has no gift–her people never invade the field of elementary emotions: they are hardly animal at all.”
Jään oikein pohtimaan. Kyllä, se on tavallaan totta. Sellaista brittiläistä varautuneisuutta, kohteliaisuutta ja huolellisuutta (ei impulsiivisuutta) huokuu Woolfin hahmojen ajatuksissakin. Intohimo on rivien väleissä. En silti väittäisi, ettei sitä ole.
Woolf ihaili Proustia, oli tälle ehkä hieman kateellinenkin. Nyt kun Proust-piirissä ollaan päästy Kadonnutta aikaa etsimässä -teoksessa seitsemänteen osaan, pystyn jo vähän vertailemaan. Molemmat keskittyvät voimakkaasti siihen kuinka ulkoinen ja sisäinen maailma ovat dialogissa keskenään ja kuinka ulkoinen havainto voi antaa ymmärtää jotain ihan muuta kuin mitä ihmisen sisäpuolisessa ymmärryksessä tai ajatuksissa myllertää. Kerronnassa on jotain samankaltaista rytmitystä.
Omalla asteikollani Woolf on kuitenkin edelleen ykkönen. Oikeastaan ihan selkeästi.
Woolfia muuten kannattaa lukea alkuperäiskielellä. Tämän kieli on niin olennainen osa lukukokemusta.
