Eeva Kilpi
ja
Anna-Riikka Carlson: Rakas Eeva Kilpi
”Ajatellessa, keskustellessa ja lukiessa syntyy oivalluksia, jotka tuntuvat yhtäkkiä selittävän monia asioita. Vaikka nämä oivallukset unohtuisivat eikä niitä pystyisi sellaisenaan toistamaan, ne vaikuttavat persoonallisuuteemme.”
Luen Anna-Riikka Carlsonin kirjasta Rakas Eeva Kilpi, kuinka moni haluaa käyttää isoäitinsä kuolinilmoituksessa Eeva Kilven runoa mummoista, jotka kuollessaan muuttuvat kukkaniityiksi ja puiksi, jotka humisevat lastenlastensa yllä. Mutta ennen sitä he ovat olleet intohimoisia.
Kun mummot kuolevat
heistä tulee kukkaniittyjä ja heinää
ja joistakin mummoista tulee puita
ja he humisevat lastenlastensa yllä,
suojaavat heitä sateelta ja tuulelta
ja levittävät talvella oksansa
lumimajaksi heidän ylleen.
Mutta sitä ennen he ovat intohimoisia.
Laitan äidilleni tekstiviestin:
”Laitettiinko me mummin kuolinilmoitukseen se Eeva Kilven runo?”
”Joo, sä laitoit” vastaa äiti.
”No niin mä muistin”, tekstaan äidille ja laitan vielä kuvan Carlsonin kirjasta selittäen, että luen tätä kirjaa mistä asia tuli mieleen.
”Ok. Eeva Kilpi on ihana.” vastaa äiti.
”Joo, niin kyllä on”, sanon takaisin.
Eeva Kilpi – niin monelle ihana.
Jään kuitenkin vielä miettimään, että onko se itse asiassa vähän tylsää, väheksyvääkin, että moni käyttää samaa runoa. Eikö se vie mummeista jotain ainutlaatuista pois? Kipein on ajatus, että mummini kadottaisi oman uniikkiutensa, jos kerran kaikki mummit ovat samanlaisia. Eikö koko runo ala olla kliseinen?
Päädyn kuitenkin siihen, että ei ole. Runon mainitsema intohimo juuri antaa mummeille näiden hengen, tahdon, voiman, vimman, rakkauden, seksin, tunteet ja ruumiillisuuden. Naiseuden, yksilöllisyyden, autonomian. Mummi voi olla mummi, mutta mummi on muutakin. Mummit ovat muutakin kuin herkkiä ja eteerisiä. Runo liikuttaa minua edelleen. Se muistuttaa, että myös oma mummini saa yksilöllisyyden intohimossaan. Mummit eivät ole nimetöntä massaa, senioreja tai vanhuksia, joiden hoitokustannukset ovat yhteiskunnalle liikaa. Jokaisen, myös mummin, intohimo tekee näistä yksilöitä.
Ajattelen, että siinä on aina ollut Eeva Kilven voima. Suoruudessa, kuvan taakse katsomisessa, ihmisyyden ytimessä. Sen muistamisessa, että jokaisen sisällä on oma yksilöllinen ihminen. Eikä siellä ole aina kaunista.
Minulla on kolme kirjaa, joita minulla on tietoisesti hankittuna kaksi kappaletta, jotta toinen voi olla kotona ja toinen mökillä. Koko ajan ulottuvilla riippumatta paikasta:
Markus Nummen Kadonnut Pariisi
Hannu Mäkelän Hevonen joka hukkasi silmälasinsa
Eeva Kilven Perhonen ylittää tien
Kilpi on minulle ensisijaisesti tuttu runoistaan, joista suurin osa viehättää isosti myös siksi, että niiden kuvaus luontokokemuksesta tuntuu vastaavan jotain, jota itse koen. Vapautta, villiyttä, rauhaa, tasavertaista ja ihmistä suurempaa. Niiden ihminen on suojeleva, vimmaisestikin. Olenko itse riittävästi? Todennäköisesti en. Hyllyssäni on muitakin Kilven kirjoja kuin runokirjoja, osa lukematta. Naisen päiväkirjan luin ehkä kymmenisen vuotta sitten, kirjoitan siitä lyhyesti täällä. Pidän sitä edelleen klassikkona, ajankohtaisena ja aikaa kestäneenä teoksena naisena olemisesta.
”Mietin, mihin sinun ajatuksesi karkaavat, kun olet yksin. Mitä sinä ajattelet, odotatko sinä jotakin vai onko aika täällä kuin ikkunasta avautuva maisema, joka vain on eikä liiku?”
Kun aloitan lukemaan Anna-Riikka Carlsonin kirjaa, ajattelen, että Anna-Riikka on rohkea uskaltaessaan tarttua tällaiseen ikoniin. Tulla tavallaan lukijan (jolla on oma käsitys, kuva ja ihanne Eeva Kilvestä) ja Eeva Kilven väliin. No, Anna-Riikka onkin rohkea, paljon rohkeampi kuin kirjassa antaa itselleen luvan myöntää. Rohkeus ei ole aina sitä, että huutaa koviten. Anna-Riikan rohkeus on ennemmin sinnikästä lempeyttä, tietoista diplomatiaa, harkittua vaikuttamista. Se on kauniiden sanojen arvostusta ja huomaavaisuutta toista kohtaan:
”Haluaisin viedä ainoastaan puupeltoa muistuttavia talousmetsiä nähneen ihmisen aarniometsään. Kun kokee jotain pakahduttavaa, kokemuksen haluaa jakaa. Tästä samasta syystä vältän sanomasta ääneen, mikä minua ei kiinnosta tai mitä en pidä arvokkaana, koska vieressä voi olla joku, jolle juuri kyseinen asia on kuin metsä minulle.”
Ennen kaikkea, tämä kirja on rakkauskirje Eeva Kilvelle. Se on ja sen pitääkin olla kirjoitettu kirjoittajan äänellä. Se on kaunis ja kohdettaan kunnioittava. Se on rakastava ja ihaileva. Se on syvää ystävyyttä, halua katsoa ihmistä silmiin, nähdä siellä kauneutta ja toisaalta halua olla tälle aidosti läsnä. Verrattuna vaikkapa biofiktioon, pidän tästä tavasta kirjoittaa paljon. Biokfiktiossa ei aina tiedä mikä on kohteen ja mikä kirjoittajan ääni. Tässä ne erottuvat selkeästi, äänet ovat erilaisia, mutta ne soivat yhdessä.
Tämä on samalla kirja yksinäisyydestä, vanhenemisesta, odottamisesta, elämäntyöstä ja perinnöstä, omasta merkityksestä. Tämä on myös jollain lailla kirja kapulanvaihdosta: siitä kuinka joku aloittaa jotain ja muut ottavat tämän työn jatkaakseen. Anna-Riikka Carlsonia yhdistää lopulta niin moni asia aina kirjallisuudesta, sanojen ja lauseiden arvostuksesta metsään ja luontoon. Oli se sitten Lapissa tai Savossa.
”Sinä kerroit, että olet kestänyt suurimmat kärsimykset kirjoittamalla. Kun kirjoittaa tuskaisena, tekstistä tulee vääjäämättä rehellistä ja voimakasta. Mietit, ovatko jotkin tekstit liian kipeitä julkaistaviksi. Moni lukija sanoisi, että eivät ole, mutta vain se, joka on tuskan kokenut, tietää, haluaako tekstin jäävän vain itselle vai onko valmis jakamaan surun lukijoiden kanssa.”
Carlson käy keskusteluja legendan kanssa, joka muuttuu kohtaamisessa ihmiseksi ja nämä keskustelut ovat avartavia ja paljon puhuvia. Niissä haurastutaan, huolestutaan, iloitaan, juhlitaan, väsytään, muistellaan. Teoksessa vilahtavat Kilven teokset, niitä siteerataan. Carlson on uskaltanut päästää meidät lähelle, kuin istuisimme itse pitämässä kirjailijaa kädestä. Kilpi on yhtä aikaa edelleen vahva ja silti herkkä. Tuodessaan Kilvelle terveisiä lukijoilta, edellisen presidenttimme puolisolta ja muilta kirjailijoilta tuo Carlson samalla Kilvelle maailman. Sen arvo on mittaamattoman suuri.
Pysähdyn Eeva Kilven lauseeseen: ”Kun täällä yksin mietin, en tunne runojeni vaikutusta.”
Pysähdyn siihen pitkäksi aikaa. Kuinka mikään mitä ihminen saa aikaan, pientä tai suurta, tuntuu merkityksettömältä, jos se ei kohtaa toista ihmistä. Kuinka moni (liian moni) joutuu ajattelemaan ”kun täällä yksin mietin, en tunne elämäni vaikutusta, merkitystä.” Meillä on iso jano kokea olevamme jollain tavalla merkityksellisiä, että elämällämme on merkitystä. Siihen vaaditaan toki tekoja, mutta myös niiden tekojen huomaamista, kosketusta toiseen. Arvostustakin. Sanoja. Olemmeko liian säästeliäitä näiden osalta? Väitän, että olemme. Itse ainakin olen.
Kipeimmät ja toisaalta hienoimmat kirjan keskusteluista liittyvät Eeva Kilven surullisen vähätteleviin ajatuksiin omasta vaikutuksestaan maailmassa ja toisaalta siihen iloon, jota tämä kokee palautteesta. Se kuin puhaltaa henkeä tähän hauraaseen ”pieneen urheaan naiseen”.
Carlson tuo Eeva Kilven kutkuttavalla tavalla uudelleen luettavaksi, niillekin, jotka eivät ole Kilpeään vielä löytäneet. Lainaukset ja siteeraukset ovat kuin tiisereitä itse teoksiin. Luulen, että se on ollut Carlsonin tarkoituskin. Sanoinhan, että tämä haluaa vaikuttaa meihin huomaavaisesti, kuin vähän tönäisten. Itseäni tämän tuotanto alkoi kiinnostaa uudelleen. Hyllyssäni pitäisi olla mm. Noidanlukko, jonka tämän kirjan luettuani haluaisin lukea. Sitä en kuitenkaan hyllystäni löydä, muita kyllä.
Carlson elää kirjassa hienosti Eeva Kilven rinnalla ja kuitenkin omaa elämää. Havainnoiden sitä kuinka Eeva Kilpi on vaikuttanut ihmisiin ja kuinka tämän kirjallisuus on monipuolisesti vaikuttanut siihen, kuinka ajattelemme, ja kuinka sen pitää vaikuttaa vielä enemmän siihen, kuinka toimimme, oli kyse sitten rakkauden tai metsän suojelusta. Carlson lukee Eeva Kilvelle mm. Helen McDonaldin esseekokoelmaa Iltalentoja: ”Mutta tarvitsemme myös kirjallisuutta: ihmiset on saatava ymmärtämään, mitä nämä menetykset tarkoittavat. – – Kirjallisuus voi opettaa maailman laadullista rakennetta. Ja niin sen pitääkin. Ihmiset on saatava sisäistämään asioiden arvo, jotta yhä useampi ponnistelisi niiden pelastamiseksi.”
Lukiessani tunnustan miettineeni välillä, että onko Carlsonin teksti ”liian kaunista”. Kohtaamiset ovat jotenkin niin – tyyniä, säröttömiä. Mutta tietenkin ne ovat. Kohtaaminen on aina kiinni ihmisistä, jotka kohtaavat ja me muutumme aina hieman seuramme kaltaiseksi. Jään myös miettimään miksi ”normaali” tuntuu olevan kovaa, pragmaattista ja kyynistäkin. Herkkyys, kauneus ja rakkaudellisuus on ”pehmoilua”. Miksemme ajattele toisinpäin: pehmeä, herkkä ja kaunis on normaalia ja kyynisyys ja inhorealismi taas ovat ”kovailua”. Miksi pehmeä on vähättelevä sana? Miksi rakkaudesta puhuminenkin tuntuu vähän säädyttömältä sotaisan todellisuuden keskellä? Eikö sitä pitäisi huutaa yhä kovemmin?
Carlsonin kirja saa pohtimaan montaa asiaa, hyvä niin.
Mietin myös, kuinka ajatus siitä ”omasta” Eeva Kilvestä on pakostakin yksiulotteinen. Eihän Kilpikään ole vain yhtä. Sitä Carlsonkin käsittelee:
”Olet kirjoittanut, että ihmiselle sopisi kaksoiselämää paremmin kolmoiselämä tai monta rinnakkaista elämää, eräänlainen polyvita, ja että sinun tekisi usein mieli olla samaan aikaan sienessä, marjassa, lukemassa, kirjoittamassa, läheisten kanssa, yksin. Kaikkea yhtaikaa. Ehkä kaiken runsaus on ollut välillä hajottavaa, mutta ehkä se on lopulta – ainakin hetkittäin – sitä elämänonnea, jota Rajattomuuden ajassa kuvaat: – – oli olemassa sellainen kimalteleva, seitinohut mutta teräksenluja lanka, jota juhlallisissa yhteyksissä nimitettiin elämänonneksi ja jonka päästä kiinnisaaminen oli suorastaan elämän tarkoitus, ellei peräti velvollisuus.”
Tämä kirja on tärkeä. Se muistuttaa ainakin kolmesta elintärkeästä asiasta, eikä yhtään liian aikaisin tässä kakofonian ja riitaisuuden maailmassa:
Ihminen tarvitsee toista ihmistä ollakseen kokonainen, olemassa.
Ihminen tarvitsee kirjallisuutta ja sen vaikutusten jakamista saadakseen syvempää ymmärrystä.
Ihminen tarvitsee rakkautta ja lempeyttä voidakseen elää täydesti.
Ihminen tarvitsee myös suhteellisuudentajua: ihminen ei ole muun yläpuolella, oli kyse sitten muista ihmisistä tai luonnosta, vaan osa ympäristöään. Voimme olla sitä kunnioittavasti tai halveksivasti. Voimme käsitellä muita ihmisiä, luontoa ja ympäristöä transaktionaalisesti tai itseisarvoisesti. Miten Kilpi onkin osannut hienovaraisesti sanoittaa sitäkin.
Nosta jalka kaasulta:
perhonen ylittää tien.
”Ilman lukemista on harhaileva tunne, kuin ei olisi paikkaa mihin laskeutua.” sanoo Eeva Kilpi muistiinpanoissaan. Siinä(kin) on minun Eeva Kilpeni.
Kun lopetan tämän kirjoittamisen, mietin hieman epävarmana: tuliko tästä nyt liian hempeä? Kysyn vielä mieheltäni, että voisiko hän lukea tämän ennen kuin laitan menemään, ”tuliko tästä nyt liian vaaleanpunainen?” kysyn.
Miksi sitä pitää pelätä?
