Katja Kallio: Tämä läpinäkyvä sydän
”Äiti sai minun ja Sylvan ja Agneksen mekot valmiiksi vähän ennen pääsiäistä, kuin varta vasten avajaisiin. Lankalauantaina peilailimme itseämme vuorotellen. Patjakangas oli savunsinistä ja savunpehmoista.
Äiti, Agnes sanoi. Me ollaan näiden mekkojen sisällä.
Niin ollaan, minä sanoin.
Ja joku toinen on nukkunut niiden päällä, sanoi Agnes.
Niin taitaa olla, minä sanoin.
Mummu on pessyt nämä moneen kertaan, Sylva sanoi.
Hän luuli että Agnes oli huolissaan liasta.
Mutta Agnes sanoi: Unia ei saa pois saippualla.
Ei saakaan, minä myönsin.
Meillä on mekot täynnä jonkun unia, sanoi Agnes tyytyväisenä. Hän tiesi, että unet tekevät sänkyyn pesänsä, ja että illalla kun nostaa peitteen reunaa ne muistuvat mieleen, vaikka ovat olleet koko päivän unohduksissa.
Meillä on mekot täynnä jonkun unia. Välähdyksiä tuntemattomista ihmisistä ja paikoista, lentämistä putoamista.”
Katja Kallio kirjoittaa niin kauniisti, runollisesti mutta lässyttämättä. Kieli on kuin kaunista pitsiä, mutta siinä ei ole ylimääräisiä koukeroita. Kieli ei ole itsetarkoituksellista vaan luo rytmin tarinaan, luo pienet hetket ja tunnelmat, joista todellinen sisäinen tarina syntyy. Ulkoiset, tässä tapauksessa historialliset, puitteet ovat taustaa, ei pääasia. Pääasiana on ihminen, nainen, sopimaton, rakkaus, intohimo. Sellainen elämän toinen taso. Se, mikä tekee elämästä jotain muuta kuin pelkän tiistain. Samalla kirjailija avaa näkyväksi sisäisen äänen ja avaa mahdollisuuden tarkastella omiakin tavaroita, muistoja, ihmissuhteita – tai sitä tiistaita – aistillisemmasta näkökulmasta.
”Yhtenä iltana satoi, ja silloin pysyin kotona. Seuraavana päivänä pilvet makasivat maassa suurissa lätäköissä. Kun leirin eteen ajoi kuorma-auto, pilvet roiskuivat ympäriinsä.”
Antti Majanderin kattava ja hyvä Hesarin arvio täällä ja Eli Harjun Kulttuuritoimituksen hieno arvio kirjasta täällä.
Vuosi sitten sain tilaisuuden olla Katja Kallion kirjoittamisen retriitillä, siitä enemmän täällä.
