Joan Didion: Notes to John
Joan Didionin Notes to John -kirja on kirjailijan kuoleman jälkeen julkaistu teos tämän merkintöjä liittyen terapiaistuntoihin, joissa hän erityisesti käsittelee tyttärensä tilannetta. Kirjan ilmestymisen jälkeen siitä on käyty eettistä keskustelua (siitä enemmän täällä). Kaikki kirjan osapuolet, Didion itse, hänen tyttärensä ja miehensä, ovat kuolleet. Teksti ei siis voi loukata osapuolia. Sen sijaan siitä voi olla apua samanlaisessa tilanteessa pyristeleville.
Suomessa ja monissa muissa Euroopan maissa elintenluovutus on ns. automaattista, se perustuu oletettuun suostumukseen. Mikäli siitä haluaa kieltäytyä, se on mahdollista, mutta se vaatii toimenpiteitä. Ajattelen, että kirjailijan teksti, teokset, päiväkirjat ja kirjeetkin, ovat eräänlaisia elimiä. Kirjailijan minuutta, raajoja, joita tämä levittää maailmalle. Olen lukijana kyltymätön ja ajattelen, että jos vastusta tällaiseen elintenluovutukseen ei ole – tekstit ovat vapaata riistaa. Ne jaetaan käyttöön, niistä on vielä iloa, hyötyä ja lohtua maailmalle, joka menetti itse kirjailijan.
Huomaan itse kirjan kuunneltuani (lukijana loistava Julianne Moore) ymmärtäväni ehkä vähän enemmän isääni, joka oli Didionin tyttären lailla alkoholisti. Alkoholismi on ruma sairaus, jossa on vaikea tuntea empatiaa sairasta kohtaan. Voisihan hän kai vain päättää olla juomatta?
Didionin terapiaistuntojen kautta käydään monesta näkökulmasta läpi riippuvuutta, sen syitä ja seurauksia, sen vaikutuksia läheisiin, syyllisyyden tunteita. Kirjassa kohdataan myös äitiys ja Didion on poikkeuksellisen tarkka, itseään tarkkaileva. Merkinnät eivät lipsahda uhriutumiseen tai defenssiin. Siinä mielessä merkinnät, vaikka eivät ole valmista tekstiä, ovat tunnistettavasti Joan Didionia. Ja samalla Didionista muodostuu pehmeämpi kuva. Huolet, pelkääminen tyttären puolesta, turhautuminen, ristiriitaiset tunteet ovat tässä raaemmin esillä kuin Didionin valmiissa teoksissa. Huomaan kirjan lukemisen jälkeen pitäväni Didionista vieläkin enemmän. Tämä tuntuu vieläkin kokonaisemmalta ihmiseltä, joka oli lihaa ja verta, tunnetta ja sisäisiä epäilyjä.
Ann Napolitano: Rakas Edward (suom. Saara Kurkela)
”’Tehdäänpä näin’, John sanoo. ’Minä kerron sinulle, mitä netistä löytyy – tiettyyn rajaan asti. Mutta haluan, että ymmärrät, ettei siellä voi olla sinusta mitään tietoa – siis paikkaansapitävää tietoa – jota et itse jo tiedä. Sinun elämäsi tapahtuu sinun nahoissasi. Kukaan muu ei tiedä siitä hittojakaan.”
Akateemisen kassalla huomaan, että hemmetti! Ann Napolitanolta on tullut uusi kirja ja nappaan sen heti mukaan. Aloitan lukemisen samana iltana ja seuraavana iltana olen jo kirjan lopussa. Alun jälkeen kyllä piti tarkistaa, että kuinka uusi tämä kirja itse asiassa on. Ja niinhän siinä taas kävi, että tämähän on Napolitanon aikaisempi romaani, ilmestynyt vuonna 2020, joka on vasta nyt Kaunokaisia-kirjan menestymisen jälkeen suomennettu.
Kustantaja (tai kirjakauppa) voisi laittaa näihin kirjoihin aina varoituksen: tämä ei ole kirjailijan läpimurtoromaanin jälkeinen kirja vaan aikaisempi – se saattaa siis olla myös pettymys. Yleensä sille on joku syy, että kirjailija on jollain kirjalla tehnyt läpimurron: kirjailija on valmis, löytänyt oman tyylinsä, kerrontatavan, kyvyn lumota lukija.
Rakas Edward ei ole yhtä hyvä kuin Kaunokaisia, josta pidin ihan hulluna. Siitä enemmän täällä. On kirja silti ihan kelpo luettava ja siitä on näköjään tehty 10 osainen AppleTV+ -sarjakin.
Kirja kertoo lento-onnettomuudesta selvinneestä Edwardista ja tämän tiestä kohti onnellista elämää tragedian jälkeen. Keskiössä on Edwardin ja Shayn (naapurintyttö) välinen suhde ja toisaalta oman identiteetin muodostaminen kirjaimellisesti putoamisen jälkeen.
Siinä missä Kaunokaisia toi kylläisen olon, josta jäi ihana jälkihehku, Rakas Edward on enemmän kertakäyttökamaa, vaikka viihdyttävä kirja onkin. Ja pitäähän se sarja sitten katsoa.
Olga Palo: Keskusteluja lapseni ja Virginia Woolfin kanssa
”Ja yhtäkkiä olin itse äiti, joka samalla vimmalla kaipasi omaa rauhaansa, jonka rajat alkoivat vavista vauvan ilmestymisen myötä. Tarpeittemme ristiriitaisuus ja tietoisuus siitä oli repivää; pelko, että minun poissaolevuuteni materialisoituu hänessä. Oman tilan kaipuuni liepeillä olivat aina lukemani ja näkemäni tarinat ikävöivistä, huonojen äitien lapsista.”
Olga Palo ei kirjassaan Keskusteluja lapseni ja Virginia Woolfin kanssa oikeastaan keskustele vain Virginia Woolfin kanssa, joka aikanaan rikkoi useita eri rooleja, vaan ennemmin nykyisen sosiaalisen kontekstin kanssa, yhteiskunnan ahtaiden näkemysten kanssa, joita Palo haluaa ehkä rikkoa. Samalla hän keskustelee itsensä kanssa: mitä äitiys minulle tarkoittaa, mitä sen pitäisi tarkoittaa ja onko se ristiriidassa muiden halujeni kanssa, kuten vaikkapa taiteen tekemisen. Rooliristiriitoja kun on sisäpuolellakin ihan tarpeeksi. Muistan istuneeni työpalaverissa tultuani juuri kotoa imettämästä vauvan puklua kauluspaidan rinnuksilla pää sekaisin ja miettineeni, että leikinkö täällä työminää vai kotona äitiminää – kumpi on totta?
Äitiys ON ristiriidassa monen muun asian kanssa. Ihminen on sotkuinen kimppu ristiriitaisia haluja ja tarpeita riippumatta siitä onko äiti vai ei. Se on ihmisen osa. Ja se on hienoa tässä ihmisenä olemisessa!
Tämän Olga Palokin kirjassaan hienosti tunnistaa. Kirja on erinomainen keskustelukumppani omalle äitiydelle. Huomaan ajattelevani siinä olevia ajatuksia yhä uudelleen. Pyöritteleväni omia ajatuksiani sen ympärillä.
Ja mitä Virginia Woolfiin tulee, häntä kannattaa ihailla siitä, kuinka hän rikkoi konventioita ja rajoja, väritti rajojen yli. Vaikka lauma yrittää pitää kiinni ahtaasta tulkinnasta ja tutuista kuvioista, Woolfista kannattaa ottaa mallia ja värittää rohkeasti oman elämän kuvioita vapaasti rajoja rikkoen. Ajattelen, että sitä Palo kirjassaan ja kirjallaan tekee.
Woolf ei kuitenkaan mielestäni ole osoitus siitä kuinka nerous syntyy lapsettomuuden vapaudesta vaan siitä, kuinka nerous, oma polku, syntyi tämän elämän rajoitteista huolimatta.
Lisää Olga Palon kirjasta, äitiydestä ja Virginia Woolfista täällä.
