Siri Husdvedt vaikuttaa hauraammalta kuin muistin. Toisaalta, tämä ei ole sama Siri Hustvedt, jonka olen tavannut noin 20 vuotta sitten Italiassa, Caprin kirjallisuusfestivaaleilla. Silloin hän oli puhumassa aiheesta muisti ja muistot yhdessä miehensä Paul Austerin kanssa. Hänen uusi kirjansa käsittelee myös muistia ja muistoja, mutta nyt, kuten hän aloittaa kirjansa Ghost Stories:
“I am alive. My husband, Paul Auster, is dead.”
Paul Auster kuoli huhtikuussa 2024 ja Siri Hustvedt kertoo alkaneensa kirjoittaa kirjaa kaksi viikkoa tämän kuoleman jälkeen. Nyt Hustvedt on kirjakiertueella Euroopassa ja saimme hänet myös Suomeen, Akateemisen kirjakaupan Kohtaamispaikalle. Sain ilon haastatella häntä perjantaina täyteen pakatussa kirjakaupassa. Kun Siri laskeutuu liukuportaita alas, yleisö taputtaa. Ilmassa on paitsi innostusta ja kunnioitusta myös jotain mitä voisi kutsua myötätunnoksi.
“I am writing from a need to bring something of the man back on the page.” kirjoittaa Hustvedt kirjassaan. Haastattelussa hän toteaa, että ei keskustellut mahdollisuudesta kirjoittaa kokemuksestaan kirjaa miehensä kanssa ennen tämän kuolemaa. Hänellä oli romaanikäsikirjoitus kesken ja ajatuksena työstää sitä. Eräässä lehtihaastattelussa hän kertoo, että ei kuitenkaan voinut palata normaaliin päiväjärjestykseen miehensä kuoleman jälkeen vaan siirsi käsikirjoituksen syrjään ja alkoi kerätä ajatuksiaan surusta, kaipauksesta, muistoista, muistista, rakkaudesta, sairaudesta, perheen tragediasta liittyen Austerin edesmenneisiin poikaan ja pojantyttäreen.
Kirja onkin rakenteeltaan hajanainen, se on kuin monta kirjaa yksissä kansissa. Se sisältää päiväkirjamerkintöjä, joskus pelkkiä lauseita, melkein huudahduksia, sähköposteja, joissa päivitetään Austerin tilaa ystäville tämän sairauden aikana ”from Cancerland”, Paul Austerin kirjeitä tyttärenpojalleen, muistoja nuoruudesta, rakkaustarinan alusta, perinpohjin yhteenkietoutuneesta elämästä yhdessä Paulin kanssa, kirjallisuusaiheisia pohdintoja, poliittisia havaintoja sekä pelkoa ja toivoa tulevaisuudesta. Rakenne ei ole sattumaa tai vahinko vaan harkittu. Hän kertoo, että halusi myös kuvata surun luonnetta: se ei ole lineaarinen ja siististi vaiheistettu vaan sekava tila, jossa aikakäsitys hajoaa, muisti temppuilee ja muistikuvat hyppelehtivät asiasta toiseen. Hän kirjoittaa kirjassaan kuinka “memory and imagination are twins.” Hän selittää sitä niin, että muisti on tavallaan mielikuvitusta siltä osin, että me muistamme mitä haluamme muistaa ja kuinka haluamme muistaa tai kuinka itsellemme kerromme omaa elämäntarinaamme. ”Remembering, forgetting, imagining, dreaming, hallucinating. Do we always know where one begins and the other ends?” hän kirjoittaa.
Hustvedt on tunnettu analyyttisyydestään, tieteellisestä pohdinnastaan ja syvällisestä ajattelustaan. Hän kertoo kuinka kun jokin vaivaa häntä, hän lukee. Hän lukee pakonomaisesti juuri asiasta, joka vaivaa. Ei ratkaistakseen ongelmaa vaan saadakseen etäisyyttä. Niinpä hän Paul Austerin kuoleman jälkeen uppoutui surututkimukseen.
Kirjassa kuvaillaan kokemusta hautajaispäivänä, kuinka hän koki hyvin fyysisesti, että Paul käveli hänen luokseen makuuhuoneeseen: “He was palpably there in the room.” Hän myös haistaa Paulin savukkeiden hajun yhteisessä asunnossaan, jossa hän edelleen asuu. Hän ei kuitenkaan selitä tapahtunutta millään yliluonnollisella tai kuolemanjälkeisenä ilmestymänä vaan luonteelleen ominaisesti tutkittuaan asiaa toteaa, että ei ole lainkaan epätavallista, että ihminen kokee tällaista hyvin voimakasta toisen läsnäoloa. Hän viittaa surututkimuksen uuteen viisauteen jatkuvista siteistä. Menetyksestä ei tarvitse ’päästä yli’, yhteyttä kuolleeseen ihmiseen voi jatkaa.
Hän ei kuitenkaan romantisoi surua ja se tekee tästä kirjasta vahvan. Hän kirjoittaa kaikesta poikkeuksellisen avoimesti, rehellisesti ja raa’astikin, mutta ei koskaan tirkistelevästi.
Kertoessaan rakkaustarinaansa, hän ei myöskään kirjoita imelää tarinaa kohtalosta, hän ei kaunistele avioliittoa vaaleanpunaiseksi kuplaksi vaan toteaa esimerkiksi “We irritated, annoyed, and angered each other, but we never bored each other.” Hän kuvailee avioliittoaan jatkuvana dialogina. Molemmat lukivat toistensa käsikirjoituksia, kommentoivat toistensa työtä, väittelivät ja vaihtoivat lakkaamatta ajatuksia. Paul oli aina ensimmäinen, myös kriittinen, lukija. Tämä on ensimmäinen kirja, jota Paul ei lukenut.
Yksi muistelmien keskeisimmistä ajatuksista onkin suru paitsi aviomiehestä, mutta myös ”of Siri AND Paul”. Kun kahden ihmisen elämät ovat päällekkäisiä, että identiteetistä, joka on muotoutunut yli 43 vuoden aikana, tulee melkein yhteinen: ”We find ourselves in the faces of others.” Hän toteaa olevansa leski keskellä muodonmuutosta, hän saattaa syödä aterian Paulin puolesta ja pohtii onko Paulin suorapuheisuus siirtynyt häneen. Paul oli todennut, että ”Jos eläisimme yhdessä vielä sata vuotta, meistä tulisi sama ihminen.” ”Divested of others, what exactly is a self?” hän kirjoittaa.
Sähköpostikirjeissään ”from Cancerland” marraskuussa 2023 hän kirjoittaa kuinka ”It is possible to keep pockets of happiness.”
Kun kysyn häneltä Akateemisessa kirjakaupassa kuinka hän voi, hän vastaa kutakuinkin niin, että voi ajoittain hyvin. Suru on selvästi vielä läsnä. Se voi muuttaa muotoaan, mutta se ei häviä, hän toteaa. Kirjassaan hän kirjoittaa kuinka:
”There are moments when NOW obliterates grief: warm sunshine on my face, the red of a tomato at the farmers market, the sound of my shoes as they slap the sidewalk, the speechless Miles, who reaches for my face and places his wet open mouth to my cheek or chin or nose and laughs.”
”There are also times when just beneath the enactments of ordinary life, I hear my own stifled scream.”
Lopuksi keskustelemme vielä politiikasta ja numero 47:stä (Paul Auster kieltäytyi mainitsemasta Trumpin nimeä ja käytti hänestä termiä 45. Trumpin nousua uudelleen valtaan hän ei ollut enää näkemässä). Hustvedt toteaa, että toivo löytyy vastarinnasta. Hän on kotoisin Minnesotasta, joka jokin aika sitten hallitsi uutisia laajojen ICE-vastaisten protestien vuoksi. Mielenosoitukset käynnistyivät sen jälkeen, kun ICE-agentti ampui Minneapolisissa naisen kuoliaaksi, ja tapahtuma synnytti voimakkaan keskustelun vallasta, pelosta, maahanmuuttopolitiikasta ja kansalaisten oikeudesta vastarintaan. Toivo löytyy toiminnasta.
Ghost Stories on tarina surusta, mutta myös rakkaudesta. Jopa musertavan surun keskellä siinä on liikettä kohti elämää: kohti lapsia, lastenlapsia, rituaaleja ja jatkuvuutta. Tämä ei ole vain kirja kirja aviomiehen kuolemasta, vaan myös siitä, kuinka rakkautta ja perinteitä kannetaan eteenpäin. Kuinka elämää voi ja pitää rakentaa eteenpäin. Tämä tuntuu lopulta vähemmän kirjalta kuolemasta kuin kirjalta siitä, miten rakkaus säilyy. Kielessä, huoneissa, rituaaleissa, tavoissa ja muistoissa.
Eräs arvioija kuvasi kirjaa sanoilla ”peloton, herkkä ja viisas”. Olen samaa mieltä.
Tämä oli kirja, joka piti sekä kuunnella (Siri Hustvedt lukee kirjan itse) että lukea (halusin upeat lauseet sellaisenaan muistiin).
