”Rouva Dalloway sanoi, että kävisi ostamassa kukat itse.”
Vuoden mittaisen Virginia Woolf lukupiirin jälkeen pidin vähän taukoa Woolfista. Vuoden aikana luimme Woolfin kaikki romaanit sekä esseitä mukaan lukien tietysti Oman huoneen. Lukupiirin lukemiston lisäksi fasilitaattorina luin kaiken muunkin mitä Woolfista sain käsiini. Melkein kaikki esseet, kirjeet, elämäkerrat, vuonna 2025 ilmestyneen The Life of Violet, joka käsittää Woolfin 3 aikaisempaa kertomusta, sekä tietysti Woolfin päiväkirjat.
Woolfin päiväkirjat ovat ilmestyneet viitenä kirjana. Luin niitä vuoden mittaan samaan tahtiin kuin missä luimme hänen tuotantoaan. Olin Woolfin pään sisällä silloin kun hän pohti, kuinka ratkaisee Rouva Dallowayn (jonkun pitää kuolla, jotta muut osaavat arvostaa elämäänsä) tai kun hän löysi oman äänensä ja tyylinsä, oli oman kyvykkyytensä huipulla. Olin hänen mielensä syövereissä myös silloin kun masennus teki tuloaan tai kun Lontoo ja sen sosiaalinen viriketsunami paitsi virkisti myös yliviritti sitä. Olin Woolfin ajatuksissa, kun hän uppoutui kirjoittamaansa romaaniin, kävi puhumassa nuorille naisille oman rahan, huoneen ja äänen tärkeydestä, josta myöhemmin syntyi kirja Oma huone. Jännitin Woolfin kanssa romaanien ilmestymisiä ja arvosteluja. Joskus saatoin olla niin uppoutunut Woolfiin ja tämän elämään ja mieleen, että hämmennyin hetkeksi katsoessani peiliin siitä, että siellä oli joku vieras ihminen eikä minä: Virginia Woolf.
Kun otin pinosta luettavaksi päiväkirjojen viimeisen osan koin haikeutta. Päiväkirjat on erilainen lukukokemus kuin vaikkapa romaani. Molemmissa on loppu. Toisessa se ei kuitenkaan jätä varaa mielikuvitukselle, arvailuille tai spekulaatioille siitä mitä henkilöhahmoille kirjan loputtua tapahtuu. Siinä missä Rouva Dalloway jää juhlimaan kutsuilleen keskellä ystäviään, Woolf lopettaa elämänsä Ouse-jokeen Sussexissa. Loppu. Hänen viimeisiksi sanoikseen päiväkirjoissa 24. maaliskuuta vuonna 1941 jää: ”L tekee töitä alppiruusujen kanssa…” L on Virginian aviomies Leonard, joka neljä päivää myöhemmin löysi vaimonsa itsemurhaviestin.
Woolfin loppu on todellisuudessa oman Woolf-polkuni alku. Isäni teki itsemurhan ollessani 7-vuotias ja siitä lähtien olen pohtinut sitä mysteeriä, mikä saa ihmisen lopettamaan oman elämänsä ja kuinka sen voisi estää. Vanhemman menettäminen lapsena on jo sinänsä traumaattista, mutta luulen, että itsemurha on niin traumaattinen kokemus, että siitä ei oikeastaan koskaan pääse eroon, vaikka kuinka haluaisi. Se soluttautuu ihmisen hermojärjestelmään ja ytimeen tavalla, jota on vaikea selittää ja jolla on monenlaisia vaikutuksia. Se saa epäilemään omaa oikeutta rakastettuna olemiseen, rakastamista. Se tekee elämästä ja olemassaolosta haurasta ja vaarallistakin. Mielellä on mieletön voima meihin. Se muodostaa todellisuuden, jossa elämme ja rakentaa elämän juuri niin ahtaaksi tai laajaksi kuin kykenemme ja uskallamme luottaa.
Woolfia lukemalla ratkon tätä ihmisen mielen ja elämän mysteeriä. Missä osassa mieltä ja missä olosuhteissa ihmisen mieli särkyy tai eristyy niin täydellisesti muista, että ei halua elää. Tunnistan tämän uhkaavan kohdan omassakin mielessä. Ehkä siksi, että olen herkistynyt sitä etsimään tai siksi, että ihminen ei voi geeneilleen mitään.
Pienen hengähdystauon jälkeen aloitan siis uudelleen suomennetun Rouva Dallowayn lukemisen.
Ensin suomeksi lukeminen tuntuu väärältä. Luen Woolfin mieluusti alkuperäiskielellä, sillä tämän kieli on niin omanlaista, runsasta, mutta ei holtitonta, kaunista, soljuvaa, sivistynyttä. Woolf hioi ja etsi sanoja tyytymättä yhteenkään kliseeseen, löysään ilmaisuun tai mitäänsanomattomaan sanaan. Suomi tuntuu siihen nähden töksähtelevältä ja huomaan ajattelevani, että Clarissa Dalloway ei kuulosta itseltään.
Aika nopeasti kieleen kuitenkin tottuu ja Kaijamari Sivillin suomennos on niin taitavasti tehty rytmin säilyttäen, että solahdan sanojen sisään. Muistan taas, miltä tuntuu, kun lukee Woolfia: hengästyttää. Huomaan kesken sivun, että en ole muistanut hengittää. On pakko pysähtyä välillä. Yhdessä kappaleessa ei tavallaan tapahdu mitään, mutta Rouva Dallowayn mieli laukkaa sellaista vauhtia, että on vaikea pysyä perässä. Näennäisesti Clarissa kävelee Lontoon läpi, todellisuudessa tämä käy läpi nuoruuden rakkauttaan, omaa ikäkriisiään ja identiteettiään juhlien emäntänä, äitinä, vaimona, seurapiirirouvana ja ystävänä.
Samaan aikaan Septimus Smith tuskailee omaa elämäänsä saman kaupungin kellotornin kumausten säestämänä. Toisin kuin juhlamielellä oleva hieman hysteerinenkin Clarissa Dalloway, Septimuksen mieli on toisella tavalla laukalla: järkkynyt, harhainen ja itsetuhoinen. Siinä missä Rouva Dalloway on vielä kiinni oman arjen merkityksellisyyden illuusiossa, Septimus on pudonnut omasta tarinastaan.
Woolf kuvaa tavallaan kahta eri todellisuutta. Kahta mielen tapaa nähdä todellisuus, joista molemmat ovat yhtä totta niiden näkijöille. Toisaalta myös Clarissa Dalloway lipsahtaa välillä illuusionsa rajoille: mitä merkitystä tällä elämällä on tai onko sen elänyt ”oikein”, mitä on onnellisuus, teinkö oikeita valintoja: ”Kunpa voisikin elää elämänsä uudestaan!” Dalloway hetken ajattelee.
Näin juuri ihminen elää, ajattelen lukiessani. Pidän Woolfista juuri siksi, että hän tekee näkyväksi ihmisen mielen sisäiset ristiriidat, puikkelehtivat ajatukset, paheksutut halut ja tunteet. Tyynen pinnan alla kuplivan todellisuuden, jossa ihminen on epävarma, pelokas ja haavoittuvainen. Self help -teollisuuden todellisuus saa meidät helposti kuvittelemaan, että ihminen on aina viittä vaille valmis. Kun enää fiksaa ajanhallintaongelmansa, HRV:n, nukkumistapansa tai kynsien pureskelun, on valmis – ellei täydellinen. Todellisuudessa ihminen on ristiriitaisten halujen pandoran-lipas eivätkä asiat koskaan oikeassa elämässä ”ratkea”. Ne ovat paremmin ja huonommin ja taas paremmin, elämä on virtausta, ei staattista tilaa.
Woolf kuvaa tätä virtaavaa, ei-pysyvää tilaa mm. kuvaamalla Rouva Dallowayn ihastumista:
”Se oli äkillinen ilmestys, punastumisen kaltainen sävähdys, jota alkuun yrittää tietenkin hillitä, mutta kun se leviää ja laajenee, sille antautuu, syöksyy sen kaukaisimpaan ääreen, vapisee ja tuntee maailman tulevan lähemmäs paisuneena jostain häkellyttävästä merkityksestä; paine repäisee hurmion ohuen kuoren halki ja haavojen ja naarmujen päälle valuu ihmeellinen helpotus! Silloin, sen hetken verran, hän oli nähnyt valon, krookuksessa palavan tulen; sisäisen merkityksen lähes ilmaistuna. Mutta läheinen loittoni; kova pehmeni. Se oli ohi – tuo hetki.”
Rouva Dallowayn ei alun perin pitänyt mennä ostamaan kukkia vaan hanskoja. Woolf muutti sen loppumetreillä ja Clarissa käveli kukkakauppaan. Kirjailija voi muutella henkilöhahmojensa reittejä ja kohtaloita aina siihen asti kunnes kirja on painossa. Monesti se mikä on tuntunut vääjäämättömältä kohtalolta on ollut viime hetken oikku. Julian Barnes kuvaa sitä hienosti viimeisessä kirjassaan Departure(s) (hän itse kutsuu sitä viimeiseksi, mutta toki toivon, että se ei sellaiseksi jää). Hän toteaa, että kun kirja on julkaistu se saavuttaa jonkinlaisen varmuuden. Näin sen pitikin mennä. Se näyttää suunnitelmallisemmalta ja loogisemmalta kokonaisuudelta kuin se ehkä on ollut. Kirjailija voi suunnitella täydellisen sankaritarinan, jos haluaa. Kirjailija voi editoida tekstiä moneen kertaan ja rakentaa eheän tarinan, jossa Rouva Dalloway oli aina menossa kukkakauppaan ja vain ohittaa nopeasti kävelyreitillään hansikaskaupan. Romaanihenkilöitä voi komennella ja siirrellä mielijohteesta tai strategisesti. Helpommin usein kuin itseään. Oma elämä onkin sekavaa ja sotkuista.
Jos Woolfin elämä olisi romaani, on mahdollista, ettei hän muutama päivä ennen itsemurhaa pohdiskelisi niin triviaaleja asioita kuin alppiruusuja. Toisaalta samassa päiväkirjamerkinnässä on mystinen lause siitä, kuinka hän pohtii sitä millaista olisi, jos voisimme sekoittaa tietoisuuksia. Päivä on tuulinen ja hän miettii myös viimeiseksi jäävän romaaninsa rakennetta, mitä aineksia siihen voisi liittää. Tavallaan Woolf on romaaneissaan kuin elämässään – samoin kuin meistä aika moni muukin – yhtä aikaa syvällä ja pinnassa.
”… Clarissa seisoi omnibussissa Shaftesbury Avenuella, hän aisti olevansa kaikkialla, ei ’tässä, tässä, tässä’ – ja hän napautti istuimen selkänojaa – vaan kaikkialla. Hän heilautti kättään Shaftesbury Avenuelle. Hän oli sitä kaikkea. Siksi hänet tai kenet tahansa tunteakseen oli etsittävä sellaisia ihmisiä, tai jopa paikkoja, jotka täydensivät etsijää itseään. Hän tunnisti erikoisia sukulaissielujaan ihmisissä, joiden kanssa ei ollut koskaan puhunut: satunnaisessa naisessa kadulla, tiskin takana palvelevassa miehessä – jopa puissa ja piharakennuksissa. Se johti transsendentiaaliseen teoriaan, joka yhdistettynä hänen kuolemanpelkoonsa salli hänen uskoa, tai sanoa uskovansa (kaikesta skeptisyydestään huolimatta), että koska meidän ilmentymämme, se osa mikä meistä näkyy, on niin hetkellinen verrattuna siihen toiseen, näkymättömään osaan, joka leviää laajalle, näkymätön voi selviytyä, elpyä kuoleman jälkeen kiinnittyneenä johonkuhun toiseen tai jopa kummitella tietyissä paikoissa. Kenties – kenties.”
Filosofi Thomas Nagel on todennut, että useimmat ihmiset kokevat toisinaan, että elämä on absurdi, ja sitten on niitä, jotka kokevat sen kirkkaasti ja jatkuvasti. Ajattelen, että Woolf (samoin kuin minä) kuului jälkimmäisiin.
Mitä jos Woolf ei olisikaan kävellyt joelle sinä päivänä vaan sattuman oikusta olisi tapahtunut jotain, joka olisi heittänyt hänet pois siitä mielentilasta. Olisiko kohtalo silti ohjannut hänet samaan, vain vähän myöhemmin? Rouva Dalloway antaa ehkä siihenkin jotain vihjettä. Clarissa saa kesken kutsujensa kuulla itselleen tuntemattoman Septimuksen itsemurhasta. Hän paheksuu sitä, se pilaa juhlien tunnelman. Todellisuudessa ajattelen, että Clarissa pelkää kuolemaa, itsemurha on hänelle mysteeri ja toisaalta siinä on jotain, joka koskettaa uhkaavalla tavalla myös Clarissaa. Hän pohtii kuolemaa, sitä kuinka kuolema, nimenomaan itsemurha, on uhmaa: ”Kuolema oli yritys viestiä, kun tuntui mahdottomalta saavuttaa salaperäisesti pakeneva keskus: läheisyys kaikkosi; hurmio haihtui; ihminen oli yksin. Kuolemassa odotti syleily.”
Jos mitään, Clarissa pelkää yksinäisyyttä. Hän ympäröi itsensä ihmisillä, juhlilla, joille läheiset vähän virnuilevat, pitävät Clarissaa pinnallisena. Ehkä Clarissa hakeutui muiden seuraan, jotta ei kokisi yksinäisyyttä, pysyisi keskuksessa, omassa tarinassaan muiden kautta ja kanssa. Toiset ihmiset olivat peili, juhliin saapuvat vahvistamaan Clarissan merkityksen tälle itselleen.
Oliko Virginia yksin? Oliko isäni yksin? Varmasti.
Kokki, kirjailja ja tv-persoona Anthony Bourdainin elämästä tehdyssä dokumentissa Roadrunner Bourdain kertoo elämästään, ja siitä kuinka lopulta kaikki on ollut sattumaa. Hän oli kokkina, tarttui mahdollisuuteen kirjoittaa kirja kokemuksistaan, kirjasta tuli suosittu ja hänestä sen mukana. Bourdain on hurmaava ja karismaattinen hahmo, joka televisioesiintymisissään vaikuttaa rennolta ja spontaanilta: aidolta. Todellisuudessa Bourdanissa oli monta aitoa puolta, joista vain osa näkyi julkisuudessa. Dokumentissa on kohta, jossa Bourdain on terapiassa ja kertoo, kuinka hän kokee, ettei hän ole yhteydessä mihinkään. Hän on yksin. Kun terapeutti sitten kysyy tältä, että mitä tämä voisi itse tehdä, jotta tilanne muuttuu, Bourdain vastaa: ”Luulen, että se on jo myöhäistä”.
Jälkeen jääneet ystävät pohtivat kuinka Bourdainin kuolema ehkä oli sattumaa. Tällä oli elämässä huono hetki ja ihmissuhteet solmussa. Eräs ystävä toteaa, että jos tämä olisi päässyt siitä yhdestä yöstä yli, tämä olisi vielä elossa. Mietin, olisiko Woolf voinut päästä huonosta hetkestä ohi. Oliko itsemurha jollain lailla myös sattumaa? Ja toisaalta miksi kutsumme oman elämän päättämistä murha-nimikkeellä? Eikö se voi olla myös itsetappo?
Isossa osassa itsemurhia alkoholi on se seuralainen, johon yhteys vielä löytyy. Se on kuitenkin petollinen kaveri, joka heikentää impulssikontrollia, jolloin ihminen on altis myös helpommin itsetuhoisten ajatusten toteuttamiselle. Eikö se silloin ole tappo. Itsetuhoisat ajatukset ovat vain ajatuksia, eivät välttämättä suunnitelmia.
Rouva Dalloway -kirjassa Septimus oli selvästi pahassa paikassa eikä ehtinyt saada hoitoa. Woolf itse kamppaili mielenterveytensä kanssa ja pelkäsi menettävänsä järkensä. Hän kirjoittaa viimeisessä kirjeessä miehelleen, kuinka tuntee tulevansa hulluksi eikä kestä ajatusta käydä uudelleen läpi kauheaa aikaa. Hän pelkää, ettei tällä kertaa parane. Hän ei jaksa taistella. Lopulta Woolf itse toteutti Septimuksen kohtalon. Ehkä Woolfissa oli koko ajan molemmat – Clarissa ja Septimus. Välillä hän oli kiinni omassa tarinassaan, illuusiossa siitä, että elämä on merkityksellistä. Toisinaan hän ei pystynyt uskomaan siihen. Ahdistus ja masennus voimistavat kielteisiä tunteita aina jatkuvaan negatiiviseen kierteeseen asti ja kapeuttavat ajattelua. Syntyy toivoton tila, jossa tuntuu siltä, että ”on jo myöhäistä”.
Muut ihmiset pitävät meidät järjissämme ja hengissä. Se on Clarissa Dallowayn ja Septimus Smithin vahva viesti. Septimus kokee, ettei tule ymmärretyksi, ei pysty tuntemaan mitään. Lopulta vaikuttaa siltä, että kaikki ovat häntä vastaan. Hän on yksin uhkaavassa maailmassa, jossa ikkunasta ulos hyppääminenkin tuntuu turvallisemmalta. Clarissa järjestää kutsujaan, emännöi ja juoruilee, esittelee ihmisiä toisilleen ja liihottelee ystäviensä keskellä koko ajan samalla arvioiden omaa tarinaansa paitsi omasta sisäisestä myös ulkoisesta näkökulmasta, toisten, erityisesti vanhojen ystäviensä silmien kautta. Onko elämä onnistunut?
Jos ihminen kokee, että hänellä ei ole yhteyttä muihin ihmisiin, elämä tuntuu merkityksettömältä. Jotenkin tuntuu, ettei tätä yhteyttä ja sen oleellisuutta ainakaan liikaa korosteta nykyään.
