Pirkko Saisio: Mies, ja hänen asiansa

Kirsi28.9.2016Aiheet: Kirja-arviot, Uutuudet, Yleinen

”Pablo on kuollut. Minä elän.
Minä en ole elänyt pitkään aikaan.”

Tällaisissa tunnelmissa alkaa Pirkko Saision kirja Mies, ja hänen asiansa (Siltala).

Saision kirjat ovat häiritseviä. Ja hyvä niin.

Mies, ja hänen asiansa on kirja syyllisyydestä. Kirja käsittelee erään miehen viikkoa. Viikkoa, joka alkaa ystävän kuolinilmoituksesta. Piinaviikkoa, jolloin menneisyys hyökkää arvaamatta kimppuun ja pakottaa käsittelemään asioita, jotka olisi mieluummin unohtanut. Ja kuitenkin sellaisia, joita ei voi unohtaa. Ystävän kuolema jättää miehen kantaman syyllisyyttään yksin.

Mies on asianajaja ja käsittelee päivittäin työkseen oikeudenmukaisuuteen, lakiin ja järjestykseen, syyllisyyteen ja syyttömyyteen liittyviä asioita. Oma asia, syyllisyys, aukeaa viikon aikana eri näkökulmista. Samaan aikaan eräs vanha asiakas palaa elämään. Asiakas, joka oli tehnyt rikoksen, jota ei tunnustanut asianajajan neuvosta. Asian, joka on jäänyt jäytämään. Samalla tavalla jäytämään jäänyt syyllisyys pakottaa miehen palaamaan menneisyyteen, selvittämään mitä oikein tapahtui (varmistamaan syyllisyytensä) ja miettimään sovitusta. Onko sellaista? Voiko syyllisyydestä päästä eroon ilman sovitusta? Miehen osalta viikko päättyy ehkä jonkinlaiseen sovitukseen. Tai sitten ei. Onhan loppu oikeastaan vain osoitus siitä, että tosiasiat ovat mielisairautta. Lähimmäiset eivät halua uskoa miestä, joten mies ei oikein pääse tunnustamaan. Kukapa uskoisi hullua?

”Lapsellinen tunne.

Tämä kun tuntuu ettei kukaan ymmärrä.

Ei kukaan ketään ymmärrä.

Haave tulla ymmärretyksi on jotenkin liikuttava, koska se on niin turha.

Ihan hirveän turha.”

Kirja on nopealukuinen, osin miehen päänsisäisen dialogin ja toisaalta työkaverin, vaimon ja muutaman muun ihmisen kanssa käytävän dialogin yhdistelmä. Nopealukuisuudesta huolimatta tämä on voimakas kirja, joka jää mieleen. Pirkko Saisiossa on ehkä jotain samaa kuin portugalilaisessa nobelistissa, José Saramagossa vaikka toteutustapa on aivan erilainen. Saramago ottaa aina jonkin ajatusleikin (mitä jos sokeus tarttuisi kuin flunssa) ja vie sen niin pitkälle – ja vähän vielä pidemmälle – kuin mihin pystyy. Lopputuloksena on oman ajattelun järkähtäminen uuden näkökulman auttamana. Saisiolla on myös vahva idea (syyllisyys ja vasta sovittamisen kautta saatava rauha) vaikka lukemiskokemuksena kirja onkin aivan erilainen kuin Saramagon.

Saision mies pohtii sitä kuinka ”epänormaalit” ihmiset ovat periaatteellisia. Elämä on silloin yksinkertaista vaikka joskus armotonta. ”Normaalit” ihmiset väistävät vaikkapa nyt syyllisyyttä ja tunnustamista. Jos on mahdollista päästä kuin koira veräjästä, se tilaisuus käytetään. Tuho tulee silti, tavalla tai toisella.

”Epänormaalit ihmiset hukkuvat epäinhimillisiin mittoihin paisuneiden periaatteidensa tyrskyihin ja kuolevat nuorina viinaan tai huumeisiin tai aivoverenvuotoon.
Saattaa olla, että jotkut heistä menestyvät uskonnollisissa tai ideologisissa pienyhteisöissä ennen kuin tulevat teljetyiksi hullujenhuoneiden suljetuille osastoille.

Mutta normaalit ihmiset tuhoutuvat sillä tavalla, että jatkavat elämäänsä normaalisti päiväsaikaan, puuhastelevat kaikenlaista tarpeellista ja tarpeetonta.

Öisin he valvovat ja hikoilevat ja kääntelevät tyynyjään ja keksivät satumaisia puolustuspuheita suojakseen. ”

Ja tunteeko ihminen sittenkin itsensä aina varsin huonosti? Tarvitseeko ihminen aina toisen ihmisen omaksi tulkikseen?

”Onko totta, että minua voi lukea kuin avointa kirjaa?

Ja jos on, niin mitä siellä lukee?

Olenko minä ainoa, joka en osaa sitä lukea?”

Hieno kirja. Todella hieno. Hesarin arvio kirjasta täällä. Aamulehden täällä. Jorma Melleri kutsuu kirjaa syksyn vaikuttavimmaksi kirjaksi. Eikä syyttä. Pirkko Saision haastattelu, jossa hän kertoo mm., ettei koskaan lue kirjojaan niiden julkaisun jälkeen täällä.

José Saramago: Lissabonin piirityksen kirjuri

Kirsi27.4.2016Aiheet: Kirja-arviot, Yleinen

Otetaanpa pieni ajatusleikki. Tuntematon kirjailija nimeltään José Saramago on lähettänyt kustannustoimittajalleen valmiin käsikirjoituksen. Käsikirjoituksen työnimi on Lissabonin piirityksen kirjuri. Kustannustoimittaja ryhtyy töihin.

Alussa on jonkinlainen sekavahko dialogi tietokirjailijan ja oikolukijan kesken. Sen jälkeen hypätään siihen kuinka muessin herää ja antaa päivän ensimmäisen rukouskäskyn. Äkkiä ollaan taas oikolukijan maailmassa, jossa oikolukijalla on tiukka deadline. Käydään keskusteluja lähinnä oikolukijan päässä mutta myös tämän kustantamon kanssa. Sitten palaamme jälleen Lissabonin piirityksen aikoihin. Oikolukija jostain (itselleenkin) tuntemattomasta syystä päättää muuttaa historiankirjoitusta lisäämällä käsikirjoitukseen sanan ”ei”. Kristityt eivät autakaan Lissabonin valloituksessa vaan lähtevät kohti muita seikkailuja. Virhe huomataan vasta kun kirja on jo painettu ja siitä alkaa kirjan toinen tarina, rakkaustarina oikolukijan ja tämän uuden naispuolisen pomon kanssa.

Tässä vaiheessa kustannustoimittajamme on jo merkinnyt punakynällä aika paljon. Missä ovat vaikkapa ihan normaalit välimerkit. Tekstissä nimittäin ei käytetä normaalilla tavalla välimerkkejä, virkkeet voivat olla puolen sivun mittaisia, pisteitä ei käytetä, pilkut erottavat ajatuksia toisistaan. Varsinkin vuoropuhelussa lukeminen muodostuu hankalaksi. Toki isot kirjaimet ikään kuin merkkaavat sitä, että dialogin toinen osapuoli on äänessä, mutta miksi ihmeessä kirjoittaja ei ole käyttänyt välimerkkejä auttaakseen lukijaa? Entäpä sitten tämä tarina. Lissabonin piirityksen tarina, joka on osin historiaa, osin sitä täysin vääristelevää tekstiä. Onhan nyt kyse oikolukijan versiosta eikä ”oikeasta” historian versiosta koskien Lissabonin piiritystä.

Teksti tuntuu pitävän sisällään myös paljon muuta kuin tekstiä lukiessa ymmärtää. Ikään kuin kirjoittaja olisi katkera jostain ja piilottaa sisäpiirin piikkejä tekstiin.

Entä sitten tämä rakkaustarina? Voisiko kirjoittaja keskittyä nyt vain yhteen näistä tarinoista? Tässä kirjassa tuntuu kuin olisi useampi romaani samassa kirjassa. Kirjoittaja on kuin vähän yli-innokas ensikirjailija, joka ei saa päätettyä mitä kirjaa nyt kirjoittaa kun kaikki ajatukset pitää tunkea yhteen romaaniin. Jos vaikka toista ei enää tulekaan…

Kustannustoimittaja todennäköisesti laittaa kirjoittajan kirjoittamaan kirjan uudelleen, käyttämään välimerkkejä ja lyhentämään virkkeitä (turhaa kikkailua pitää välttää), keskittymään yhteen tarinaan (kunnon rakkaustarinasta aina tykätään, jätä se historia jollekin muulle) ja vähentämään ihmisten pään sisässä tapahtuvia kummallisia ajatusleikkejä (napakoita ajatuksia ei harhapoluille johtavaa ajatusten virtaa).

Kaikessa tässä kustannustoimittaja olisi eittämättä oikeassa.

Mutta jos kirjailija nimeltään José Saramago olisi uskonut, että pitää kirjoittaa konventioiden mukaisesti kuten muutkin, ei hänen tätäkään kirjaa myytäisi kannessa olevan ”Nobel”-leiman kera.

Erilaisuus ja tapojen rikkominen teki Saramagosta Saramagon. Raivostuttava tapa olla käyttämättä välimerkkejä loi rytmin. Ihmisen pään sisällä tapahtuvat lapsellisetkin ajatusleikit – mitä jos – loivat pohjan kaikille Saramagon teksteille. Ja ärsyttävästi yhteen kiedotut toisiinsa näennäisesti kuulumattomat tarinat loivat tavan nähdä isossa kuvassa pientä ja pienessä kuvassa suurta. Ei ole esimerkiksi sattumaa, että juuri Lissabonin piiritys ja rakkaustarina kuuluvat tässä yhteen:

”Ihan kuin me olisimme sodassa, Totta kai me olemme sodassa, ja tämä on asemasotaa, kumpikin piirittää toista ja on toisen piirittämä, haluamme kaataa toisen muurit ja pitää omamme pystyssä, rakkaus tulee sitten kun ei ole enää rajoja, rakkaus on piirityksen loppu.”

Jos Saramago kiinnostaa en kuitenkaan neuvoisi aloittamaan tästä kirjasta. Eräänlaisena Saramago-veteraanina ja Saramagoa nerokkaana pitävänä koin juuri tämän kirjan aika puuduttavana ja tunnustan hypelleeni piirityskohtia päästäkseni tahmaisessa kerronnassa eteenpäin. Keskisuomalaisen Pekka Jäntti toteaa aika osuvasti tästä kirjasta, että ”Vaikka Saramago oli demokratiaa halveksuva ylimielinen änkyrä, kirjoitti hän usein hulppean lumoavaa proosaa. Lissabonin piirityksen kirjurissa taiturimaisuus taantuu kuitenkin teinimäisine provokatiivisuuksineen (kristitty sotilas sivaltaa sokean muslimivanhuksen pään poikki, Portugalin kansallissymboli viisikilpi on ”paska”) niin propagandistisen mustavalkoiseksi, ettei romaania voi suositella kuin kirjailijan taipumattomille faneille.”

”Taipumattomana fanina” totean siis, että Saramago on kuitenkin aina sillä lailla palkitseva, että kirjan luettuaan tuntuu kuin olisi ollut pitkällä marssilla, jonka päätteeksi pääsi paikkaan, jossa ymmärtää ihmistä ja elämää ehkä kuitenkin vähän enemmän.

Jos haluat tutustua Saramagoon niin kannattaa ehkä aloittaa kirjasta Kertomus sokeudesta, jonka ajatusleikki perustuu siihen, että mitä jos sokeus tarttuisi kuin flunssa. Kertomus on synkkä kuvaus siitä millaisia meistä ihmisistä ehkä tuollaisessa tilanteessa tulee. Ja toisaalta hieno kertomus siitä kuinka hyvä silti voi säilyä. Myös Kivinen lautta oli minusta erinomainen kirja. Sen ajatus taas lähtee siitä, että mitä jos Portugal irtoaa Euroopan mantereesta ja lähtee seilaamaan kohti Amerikkaa. Mitä tapahtuu kansalliselle identiteetille? Toinen minä on helpoimpia kirjoja, josta uskaltaisin myös aloittaa ja Kertomus näkevistä hieno kuvaus demokratiasta ja sen puutteellisuudesta. Mitä jos kukaan ei enää äänestä? Myös Kaikkien nimet on kirja, josta voi aloittaa. Luola oli kirja, joka lukiessa tuntui vähän pitkäveteiseltä, mutta joka oli sittenkin viisaampi ja terävämpi tavassaan katsoa asioita kuin päältä päin tuntui. Kuten tästä arviosta huomaa, ihmiset kuitenkin kokevat saramagonsa hyvin eri tavalla, eli ehkä tästäkin voi aloittaa!

Varustautua kannattaa kärsivällisyydellä. Jotta Saramagosta voi nauttia on pakko päästä kiinni rytmiin. Ei sanoihin tai välimerkkeihin vaan rytmiin. Tällä omalla rytmillä Saramago käsittelee asioita, jotka voi itsekin tunnistaa, mutta joita harva osaa kuvata yhtä aikaa lapsekkaalla (näen tämän ensimmäistä kertaa ja ihmettelen) ja syvällä tavalla. Kuten vaikkapa heräämistä:

”Raimundo Silva tiesi luonnollisesti, että hänen pitäisi herätä, mutta ei voinut jättää sänkyyn puolikasta tai ehkä vielä suurempaa osaa itsestään, mitä Costakin sanoisi, jos näkisi edessään vain puolet Raimundo Silvasta, kenties Benvindon, ihmisen pitää mennä aina kokonaisuudessaan sinne minne häntä kutsutaan, ei voi alkaa selitellä, Tuon tässä tämän osan siitä kuka olen, loput jäi matkan varrelle. Ovikello jatkaa soimistaan, Costa on alkanut huolestua, Onpa siellä hiljaista, lopulta oikolukijan herännyt puolisko onnistuu huutamaan käheällä äänellä, Tullaan, ja vasta silloin unessa ollut osa suostuu haluttomasti liikkumaan. Sitten, kehnosti yhteen liittyneinä, huterin jaloin joista ei tiedä kenelle ne kuuluvat, puoliskot tallustavat makuuhuoneen ovelle…”

José Saramago: Lissabonin piirityksen kirjuri (Tammi 2015), suom. Antero Tiittula, 393 s.

Lohtukirja

Kirsi23.12.2015Aiheet: Yleinen

Eilen oli vuoden lyhin päivä, jolloin auringonvaloa oli vähiten vuorokaudessa. Guardian päätti sen ”kunniaksi” listata kirjoja, jotka tuovat valoa tai joihin tukeutua pimeässä. Jäin miettimään omiani. Alakuloisena tai muuten vain pimeänä hetkenä tekee mieli kirjojen osalta tukeutua vähän samaan kuin ruuassakin tuolloin: lohturuoka = lohtukirja. Silloin ei yleensä puhuta mistään uudesta kirjasta, korkeintaan tutun kirjailijan uusimmasta kirjasta. Uusi on aina tuntematonta maastoa, joka vaatii energiaa tutkimiseen. Tuttu ja turvallinen on lohtukirja.

Maikkarin Huomenta Suomi pyysi minua muutama viikko sitten kirjavieraaksi ja ohjelmaan piti listata itselleen tärkeitä kirjoja. Valitsin sinne nämä ja tajusin nyt, että samalla kyse on lohtukirjoistani. Miksi?

Hannu Mäkelän Hevonen joka hukkasi silmälasinsa on kirja, jonka olen saanut lapsena. Hannu Mäkelän Herra Huu:n sain isältäni, mutta vuonna 1977, jolloin Hevonen ilmestyi isä oli jo kuollut. Siitä huolimatta (tai siitä syystä) Mäkelästä tuli minulle tärkeä kirjailija ja tämä kirja on filosofinen kertomus Hevosen seikkailusta ja lopulta paluusta kotiin. Hevonen filosofoi mm. näin: ”Kun on oikein surullinen eikä kukaan tiedä siihen syytä, voi tapahtua mitä vain.” Ja jotain kärsivällisyysopetusta sisältää tämäkin lause: ”Joskus vain on vähän ikävää, mietti hevonen.”

Anne Lamottin Bird by Bird on kirja niihin hetkiin kun tuntuu siltä, että mistään ei oikein tule mitään ja kaikkea on liikaa, jotta siitä voisi selviytyä. Lamott kertoo siinä veljensä tarinan: 10-vuotiaalla pojalla oli 3 kuukautta aikaa tehdä koulutehtävä, joka liittyi lintujen tunnistamiseen ja raportin kirjoittamiseen. Kuinka ollakaan, poika päätti lykätä sitä mukavampien tehtävien pauloissa kunnes raportin dead line oli seuraavana päivänä ja valmiina ei ollut riviäkään. Kun hän keittiön pöydän ääressä itki tehtäväänsä antoi isä neuvon: tässä ei auta mikään muu kuin edetä ”Take it bird by bird buddy”. Kirja on myös eriomainen kirjoittamisen opas.

Virginia Woolf on kiehtova, älykäs ja syvä kirjailija, jonka koko tuotanto on yhtä juhlaa. A writer’s diary on kirja, joka on koottu hänen kuolemansa jälkeen ja jos haluaa yhtään tietää mitä kirjailija ajatteli tai millaisessa elämän- ja mielentilassa kirjaansa kulloinkin kirjoitti, tämä on todella kiinnostava kirja. On myös hämmentävää huomata kuinka näin lahjakas kirjailija voi olla epävarma tuotoksestaan.
”I have a sense that life, real life, is hidden behind a curtain, roaring with laughter at our efforts to get to know it.” Näin sanoo José Saramagon kirjan seikkailijahahmo ystävälleen, joka elää turvallista kotielämää. Saramago on lempikirjailijoitani. Tämän kirjailijan kirja ei välttämättä tuo valoa perinteisellä tavalla eikä Saramago missään tapauksessa ole mikään positiivisen ajattelun lähettiläs. Sen sijaan hän avaa ihmisen mieltä ja elämää rehellisellä tavalla. Skylight on hänen ensimmäinen käsikirjoituksensa, jota ei aikoinaan kustannettu, ja jota Saramago sittemmin ei enää halunnut antaa julkaistavaksi eläessään. Onneksi käsikirjoitus kuitenkin säilyi ja näki päivänvalon vaikka sen varjopuoli onkin se, ettei Saramago enää elä.

Mutta valokirjana on yksi yli muiden: Lassi Nummen Runoilijan kalenteri. Kirja käsittää Lassi Nummen kirjoituksia, eräänlaisia pakinoita, elämän havainnointia vuosilta 1959-1960. Nummella on valoisa mieli ja kiinnostunut elämänasenne ja sen huomaa jokaisesta kirjoituksesta ja se tarttuu. Jo maailma tuntuu pahalta paikalta, tämä kirja auttaa aina. Jotain Nummen tavasta ajatella kertoo esimerkiksi tämä kirjan sitaatti:

”Jos alkaisi ajatella, miten paljon oikeastaan olisi nähtävää, kuultavaa ja tehtävää, ei muuta ehtisi tehdäkään, kuin ajatella sitä, miten paljon oikeastaan olisi nähtävää, kuultavaa ja tehtävää.”