José Saramago: Kertomus sokeudesta (suom. Erkki Kirjalainen)
”Minä luulen ettei me tultu sokeiksi vaan ollaan sokeita, Sokeita jotka näkevät, Sokeita jotka näöstään huolimatta eivät näe.”
Saramago on lempikirjailijoitani vaikka ei kuulu lempi-ihmisiini.
Vuonna 2007 pääsin tapaamaan Saramagoa, joka oli Helsingissä Akateemisen kirjakaupan kohtaamispaikalla haastateltavanani. Saramago ei peittele pessimismiään, joten en odottanut mitään ilopilleriä. Oli silti yllättävää, kuinka huonotuulinen ja epäystävällinen tämä oli. Lavalla tämä oli asiallinen ja keskusteleva, takahuoneessa sulkeutunut ja suoraan sanoen töykeä.
Sain kuitenkin nimikirjoitukseen kirjaan, jota pidän itselleni tämän läpimurtoteoksena.
(Kirjoitus jatkuu kuvan jälkeen.)
Tästä kirjasta aikoinaan alkoi kiinnostukseni Saramagoon, jolta luullakseni olen lukenut koko tuotannon. Mielenkiintoinen anekdootti liittyy Saramagon kirjailijauran alkuun. Tämä kirjoitti käsikirjoituksen, lähetti sen kustantamoon, joka ei koskaan vastannut. 36 vuotta myöhemmin, Saramagon ollessa jo kovassa maineessa, kustantaja löysi käsikirjoituksen. Saramago kielsi sen kustantamisen elinaikanaan. Kirja Skylight, ilmestyi siis vasta kirjailijan kuoleman jälkeen. Tyyli tässä varhaisessa teoksessa on hyvin erilainen kuin se, josta Saramago tuli kuuluisaksi: pitkät polveilevat kappaleet ilman välimerkkejä.
Siksi moni turhaan vierastaa Saramagoa. Kyse on rytmistä: kun siihen antautuu, kirja kulkee kuin vene aalloilla.
Saramagon koko kirjallinen tuotanto sisältää ns. ajatusleikkejä, ”mitä jos” -tyyppisiä pohdintoja, joista syntyy vaihtoehtoinen maailma. Kertomus sokeudesta ja sen sisarteos Kertomus näkevistä tuntuvat juuri nyt ajankohtaisilta. Ne pyrkivät osoittamaan, että kun keskitymme keskinäiseen taisteluun, emme huomaa oleellista. Emme keskity oman elämän parantamiseen vaan toisen elämän huonontamiseen. Samalla tuhoamme yhteisön.
Kertomus sokeudesta on dystopia, joka kuvastaa ihmistä raaimmillaan, kun tämä taistelee maailmassa, joka toimii kuin nollasummapeli. Tarinan mukaan sokeudesta tulee tauti, joka tarttuu helpommin kuin flunssa. Ihmiset alkavat ensin välttää toisiaan, sen jälkeen pelätä. Kun pelko toisesta on riittävän iso, ihmisestä tulee julma. Lopulta jokainen, jolla epäillään olevan tartunta, eristetään vanhaan mielisairaalaan. Silmälääkärin vaimo ei jostain syystä saa tartuntaa, mutta teeskentelee sokeaa, jotta voi seurata miestään reservaattiin. Täällä hän on aitiopaikalla seuraamassa, kuinka koko yhdyskunta ajautuu rappioon. Resurssien huventuessa ja porukan määrän kasvaessa alkaa eloonjäämistaistelu, joka on rumaa, järkyttävää ja epäinhimillistä. Yhdyskunta jakautuu eri ryhmittymiin, vähän kuin joukkueisiin, ja taistelee keskenään. Taistelusta tulee paitsi eloonjäämistä myös itseisarvo ja vankila.
Vapaus koittaa siinä vaiheessa, kun nämä tajuavat, että mielisairaala on vartioimaton.
Kirjan henkilöt ovat nimettömiä. Sokeus toimii kirjassa allegoriana, esimerkkinä ihmisen sokeudesta silloinkin, kun tämä on näkevä.
Noin kymmenen vuotta myöhemmin Saramago kirjoitti kirjan Kertomus näkevistä ikään kuin alleviivatakseen sitä mitä yritti aikaisemmin kertoa. Kertomus näkevistä lähtee liikkeelle vaaleista, joissa 80 prosenttia pääkaupungin asukkaista äänestää tyhjää. Valtaeliitti ei saa mandaattia toimia, pormestari eroaa virastaan. Pääkaupungin ottaa valtaansa anarkia, joka kuitenkin perustuu siihen, että ihmiset auttavat toisiaan ja jakavat yleisiä töitä keskenään. Itse asiassa kaikki on ilman vallanpitäjiä kuin ennenkin; rauhallista ja toimivaa. Valta haluaa kuitenkin pitää kiinni vallasta ja pyrkii kukistamaan kapinan perinteisin keinoin: vakoilemalla, valehtelemalla ja väkivallalla. Valta keksii syylliseksi jonkin joukon: silmälääkärin vaimo, joka ei tullut aikaisemmassa epidemiassa sokeaksi, on kerännyt ympärilleen joukon ja nämä nimetään vaarallisiksi.
Saramagosta tulee mieleen veljeni. Yhtenä jouluna annoin molemmille veljilleni Saramagon kirjan, muistaakseni Toinen minä -kirjan, joka on minusta helppo sisäänheittokirja loistavaan Saramagoon. Kumpikaan ei ole lukenut kirjaa. Toinen totesi ehtivänsä siihen ehkä myöhemmin (tällä on kolme lasta ja juuri silloin parhaat ruuhkavuodet päällä), toinen sanoi suoraan kirjan olevan sietämätön. Samaa ovat sanoneet muutkin. Annan tämän kuitenkin anteeksi. Tulee vielä aika, jolloin nämä kaivavat kirjahyllystään Saramagon ja nauttivat siitä. Tai ainakin muistavat minut.
Jos et ole vielä tarttunut Saramagoon, sinulla on ammottava aukko lukukokemuksessasi!
