Merete Mazzarella arkistot

Merete Mazzarella ja elämä

Kirsi8.2.2017Aiheet: Kirja-arviot, Uutuudet, Yleinen

Olen sanonut tämän aikaisemminkin: kun Merete Mazzarellan uusi kirja ilmestyy, kaikki muu saa pysähtyä hetkeksi. Ihmisellä pitää sentään olla prioriteetit kunnossa. Mazzarellan ajattelussa on moninaisuutta, uteliaisuutta, rohkeutta ja aitoutta. Mazzarella kirjoissa yhdistyvät Mazzarellan omat ajatukset kaikkeen siihen mitä hän on lukenut ja oppinut. Joskus hieno sitaatti löytyy häneltä itseltään joskus joltain muulta. Mutta aina kokonaisuus on ajatuksia herättelevä ja omia totuuksia ravisteleva. Mazzarella osaa pilkkoa elämän erilaisia tapahtumia (isovanhemmuus, tyttärenä oleminen, vanheneminen, eläkeikä, puolisona oleminen, avioliitto, eroaminen jne) ilman, että ahtaa niitä siiloon vaan pystyy katsomaan kaikkea jonkinlaisen kokonaisuuden kautta. Se antaa samalla perspektiiviä omaan elämään että luo samaistumisen tunnetta iästä riippumatta. Niin uudessakin kirjassa Elämän tarkoitus (suom. Raija Rintamäki) Tammi 2017.

Alussa Mazzarella puhuu suoraan siitä kuinka kiusallista puhuminen elämän tarkoituksesta on.

”’Mistä sinä kirjoitat nykyään?’, kysäisi eräs kaukainen sukulainen.

Epäröin, menin hämilleni, sillä olin juuri aloittanut jotain uutta, tiesin tuskin vielä itsekään mistä kirjoitin, siinä vaiheessa vasta hapuilin, oikeastaan pohdiskelin tarinaa, joka oli koskettanut minua. Se käsitteli – ehkä hieman yllättävästi – puhveleita, tai jos tarkkoja ollaan, biisoneita.

’No jaa, taisin luiskahtaa sellaiseen pieneen aiheeseen kuin elämän tarkoitus’, vastasin kepeästi ja toivon mukaan torjuvasti.”

Ja toisaalta:

”En usko, että meidän tarvitsee kaiken aikaa pohtia elämän tarkoitusta. Heti kun pysähtyy kysymään itseltään elämän tarkoitusta, ottaa arvottavaa etäisyyttä siihen, mihin vielä äsken uppoutui iloisena ja tyytyväisenä.”

Mutta:

”Uskon kuitenkin, että tulee elämänvaiheita, joissa niin tehdään ja täytyykin tehdä.”

Mazarellan tausta pohjoismaisen kirjallisuuden professorina ja sitä kautta saavutettu laaja lukeneisuus on kirjojen parasta antia. Mazarella avaa meille kirjallisuuden ja kirjalijoiden kautta laajemman keskustelun kuin vain lukijan ja Mazzarellan. Mazzarella ei myöskään tuputa omia mielipiteitään vaan pohdiskelee avoimesti asioita. Loppujen lopuksi päätelmät ”totuudesta” tai tässä tapauksessa elämän tarkoituksesta pitää tehdä itse. Myös siitä, uskooko elämällä olevan mitään tarkoitusta. Hän siteeraa Viktor Franklia, joka toteaa:

”Viime kädessä ei ole ihmisen asia kysyä, mikä on elämän tarkoitus vaan hänen on oivallettava, että elämä kysyy sitä häneltä. Ihminen voi vastata vain ottamalla vastuuta.”

Tuntuu siltä, että Mazzarellalle keskustelu ja pohdiskelu yhdessä lukijan kanssa on tärkeämpää kuin julistaminen. Hän siteeraa Kerstin Ekmania kirjassaan Herätä minut eloon: ”Mielipiteiden vaihtaminen, keskustelu, on ihmiselle syvästi välttämätöntä. Ellet keskustele, voit jäädä oman vakaumuksesi armoille.” Juuri näinä aikoina tämä on ehkä hyvä muistaa.

Kun puhutaan elämän tarkoituksesta on vaikea ohittaa kuolemaa. Ja miksi oikeastaan ohitettaisiinkaan. Mazzarella puhuu äitinsä kuoleman jälkeisestä ajasta, kun järjestelyjen kiihkeä vaihe, joka antaa tietyn merkityksen ja järjestyksen suruaikaan, on ohi ja alkaa eläminen ilman kuollutta, läheistä ihmistä:

”Entä sen jälkeen kun hautajaiset ovat ohi?

No, voin puhua vain omasta puolestani, mutta näin oli äidin hautajaisten jälkeen. Päivät kuluivat. Askel askeleelta tulin tuntemaan, että hän oli kuollut, ei vain yhdessä paikassa vaan kaikissa paikoissa joissa liikuin: kotona, töissä, päivällisillä ystävien luona.

Maalla, missä hän oli viihtynyt parhaiten.

Välillä ajattelin: nyt sujuu paremmin. Mutta olin tuskin ehtinyt ajatella ajatusta loppuun, kun suru iski uudestaan, ikään kuin takaapäin ja tsunamin voimalla. Saattoi tuntua siltä kuin olisin juuri ensimmäistä kertaa kuullut, että hän oli kuollut. Mieleen tuli kaiken aikaa asioita, jotka halusin ehdottomasti kertoa hänelle, usein sellaista mitä kukaan muu ei ymmärtäisi tai jaksaisi kuunnella. Tai mistä haluaisin kuulla hänen mielipiteensä tai pystyin tarkalleen kuvittelemaan, mitä hän sanoisi.”

Lukiessani tätä oivalsin, että samalla tavalla itse asiassa käsittelee ihmissuhteita, läheisiä sellaisia, jotka päättyvät muusta syystä, vaikkapa avioeroa. Sitä käsittelee vielä pitkään, eroten entisissä yhteisissä lomakohteissa, ravintoloissa, joissa yhdessä käytiin ja niissä hetkissä kun miettii vaikkapa kaupassa, että tuosta se toinen tykkäisi ja tajuaa, ettei enää osta yllätyksiä tälle ihmiselle tai niissä hetkissä kun mielessä on jokin vitsi tai sanonta, joka oli ns. sisäpiirijuttu ja jota kukaan muu ei ymmärtäisi koska taustalla ei ole samaa historiaa.

Mikä sitten on elämän tarkoitus?

Yllätys, yllätys, Mazzarella ei vastaa lukijan puolesta. Se työ pitää tehdä itse. Mutta kertoo mihin itse uskoo:

”Uskon avoimena pysyttelyyn elämän moninaisuuden edessä, siihen ettei ikinä torju mitään kiinnostuksen kohdetta tai tiedon muotoa, ja ennen muuta: ettei ikinä kerskaile tietämättömyydellään tai kiinnostuksen puutteellaan, oli kyse sitten urheilusta, populaarimusiikista tai tietokonepeleistä.”

Ja vielä amatööriyden ylistys:

”Haluan enemmän kuin mielellään olla amatööri ja diletantti, sillä amatööriys tarkoittaa rakkautta siihen mitä tekee, ja diletantti-sana liittyy nautintoon. Ellen uskoisi amatööriyteen, en olisi ikinä kirjoittanut tätä kirjaa, sillä kuten sanottu, se on syntynyt tietämättömyydestä ja uteliaasta etsimisestä.”

Syy miksi niin pidän Mazzarellasta saattaa olla myös se, että koen voimakasta samaistumista. Jos minulta kysytään mikä on elämän tarkoitus sanoisin uteliaisuus ja oppiminen. Ei oppineena oleminen vaan nimenomaan jatkuva oppiminen ihmisistä, elämästä, asioista ja vaikka niistä tietokonepeleistä ja jotta se ei ole työtä vaan elämää, se edellyttää itsensä uteliaana pitämistä.

Merete Mazzarella -kupla

Kirsi28.9.2015Aiheet: Kirja-arviot, Uutuudet, Yleinen

Yhteiskunnallinen kuplakeskustelu ei ehkä vakavuudessaan ole ottanut huomioon yhtä sen ulottuvuutta: kirjallisuuskuplat. Sitä saattaa esimerkiksi elää onnellisen tietämättömänä siitä, että on ihmisiä, jotka eivät tiedä kuka on Merete Mazzarella. Tai jos tietävät kuka tämä on, eivät piittaa siitä. Tai pahin mahdollinen: tietävät, ovat kokeilleet, eivätkä pidä!

Itselleni Mazzarella on kirjailija, jonka kirjaa tunnun odottavan koko ajan. Kun sellainen sitten noin kerran vuodessa ilmestyy, sen lukee heti ja jää odottamaan seuraavaa. Onneksi Mazzarellan aiempiin kirjoihin voi aina odotellessa palata.

Kun ihmiseltä kysytään, että ”mitä siitä Mazzarellassa nyt sitten on erikoista?”, sitä joutuu vähän miettimään.

Itse tutustuin Mazzarellaan kirjassa Täti ja krokotiili sen ilmestymisvuonna 1995. Ja kyllä, sitä voi sanoa tutustuvansa ihmiseen kirjassa. Mazzarella antaa kirjoissaan paljon itsestään, ajatuksiaan ja sitä kautta myös omaa elämäänsä. Täti ja krokotiili oli paitsi rohkeaa ajattelua ja Mazzarellan elämää myös sukellus kirjallisuuteen Mazzarellan näkökulmasta. Mazzarella on kirjallisuuden tutkija ja se näkyy hänen kirjoissaan. Viittauksia kirjallisuuteen aina kustakin aihepiiristä puhuttaessa on paljon. Aiemmin jopa niin paljon, että kirja saattoi tuntua ”sitaattikokoelmalta”. Sittemmin Mazzarella on löytänyt vahvan oman äänen kirjoihinsa, vähemmän sitaatteja muilta, enemmän ajatuksia itseltä. Edelleen kuitenkin vahvasti yhdistäen nykymaailman ajankohtaiset asiat kirjallisuuteen kautta aikojen tai tieteellisiin artikkeleihin tältä päivältä. Yhdistelmä toimii ja antaa lukijalle paljon ajateltavaa.

Ehkä se onkin Mazzarellan kirjojen hienoin puoli: hän ikään kuin härnää meitä ajattelemaan asioita toisesta näkökulmasta.

Eli mikä Mazzarellassa oikein viehättää?

Harvassa ovat tällaiset ajattelijat, jotka kyseenalaistavat omaa ajatteluaan, ovat yhtä aikaa rohkeita ja toisaalta lapsellisen uteliaita. Jotka uskaltavat rohkeasti kaivella omia tunteitaan, niitäkin – ja erityisesti niitä – joista me periaatteessa emme puhu. Mazzarella ei yritä maalata itsestään täydellistä kuvaa vaan kuvaamalla itsensä avoimesti ihmisenä ja elämänsä sellaisena kuin se on, antaa paljon mahdollisuuksia samaistua.

Mistä Mazzarellan sitten voi aloittaa? Sanoisin, että kannattaa aloitta viimeisimmästä eli tänä syksynä ilmestyneestä kirjasta Aurinkokissan vuosi. Miksi? Siksi, että se on kiinni tässä ajassa ja tämän ajan keskusteluissa ja tuo kiinnostavaa näkökulmaa niihin.

Kirja kertoo Mazzarellan vuodesta ennen kuin hän täytti 70 vuotta. Hän pohdiskelee vanhenemista, maailmaa, rakkautta, ihmisiä ja heidän välisiä suhteitaan. Hän pohdiskelee samalla velvollisuuksia paitsi muita myös itseään kohtaan. Vaikkapa nyt miettimällä unelmoinnin ja tekemisen välistä suhdetta:

”Silti voi olla syytä pohtia myös toiminnan ja elämänvalheen välistä suhdetta: moni romaani on jäänyt kapakkapuheiden asteelle ja lukemattomat opiskelijat eivät koskaan valmistu. Ja kukaties on ihmisiä, jotka pettävät itseään sanoessaan, että he elävät?”

Hän pohtii maailmaa, jossa ihmiset elävätkin kenties 200 vuotiaiksi. Jaksaisiko sitä elää edes niin kauan. Ja toisaalta hän pohtii sitä näkökulmista, joista en ole nähnyt puhuttavan kuten: ”Kuinka pitkään jokainen uusi sukupolvi joutuisi odottamaan, ennen kuin pääsisi vaikutusvaltaisiin asemiin yhteiskunnassa?”

Mitä jos rakkauden suurin ilmentymä ei olekaan se, että kykenee sanomaan toiselle ”Minä rakastan sinua”? ”Vakavissamme olemme sitä vastoin puhuneet, että ihmisen pitäisi voida tyynesti ja turvallisesti sanoa: ”Sinä rakastat minua.” Minä olen sanonut niin.”

Ja kaikki on lopulta niin epävarmaa: riittääkö aika, milloin se loppuu: ”Meidän sukupolvemme on kasvatettu säästämään paras viimeiseksi, mutta kun kyse on elämästä, parasta ei voi säästää viimeiseksi. Vain nykyhetkestä voi olla varma.”

Miten sitten jatkaa Mazzarella-harrastusta?

Jos tämä kirja kolahtaa edes vähän suosittelen ainakin seuraavia kirjoja jatkoon: Juhlista kotiin (kertoo Mazzarellan äidin kuolemasta), Uskottomuuden houkutus, Tähtien väliset viivat (esseitä identiteetistä), Hyvä kosketus (tämän pitäisi olla jokaisen terveydenhuollossa työskentelevän raamattu) ja Täti ja krokotiili (muistini mukaan jotenkin kepeämpi ja hauskempi Mazzarella, täytyy tosin palata tämän äärelle ja tarkistaa). Toki muutkin kirjat ovat lukemisen arvoisia.

Mazzarella käsittelee useimmissa kirjoissaan tavalla tai toisella vanhenemista ja ikää. Ei synkästi vaan kenties ennemmin uteliaasti. Niin hän tuntuu suhtautuvan muutoinkin elämään. Kuten kirja Aurinkokissan vuosi päättyy:

”Itse nyökkään tunnistamisen merkiksi ruotsalaiskirjailija Elsie Johanssonille – en siksi, että hän pani pisteen viisikymmentäviisi vuotta kestäneelle avioliitolle, vaan siksi, että hän ei yleensä mielellään pane pistettä vaan lopettaa mieluummin pilkkuun.”

Seuraavaa kirjaa odotellessa.

Omavaltaista menettelyä

Kirsi12.4.2015Aiheet: Kirja-arviot, Yleinen

”Romaani rakkaudesta”, lukee Lena Anderssonin kirjan Omavaltaista menettelyä (suom. Sanna Manninen) kannessa. Kyllä niinkin.

Toisaalta kirjaa voisi kuvailla näinkin: 214 sivua tuskaa ja ahdistusta.

Kirja kertoo Esteristä, joka rakastuu palavasti taiteilijaan, joka ei kenties rakastukaan yhtä kohtalokkaasti Esteriin. Pari kertaa sängyssä yhdessä kierittyään alkaa omituinen kissa-hiiri -leikki niin Esterin omassa mielessä kuin ihan tosielämässäkin. Ester elättelee toiveita sitoutuneesta parisuhteesta ja löytää kaikki merkit, olevat ja olemattomat, todistaakseen itselleen tätä. Lena Andersson kuvaa tällaista aika yksipuolista rakkautta kuin tautia, joka välillä laantuu, mutta palaa aina pienestäkin toiveen pilkahduksesta takaisin.

Andersson myös tuntuu korostavan sitä, että ihmisillä on vastuu toisistaan. Ei ole oikein kevytmielisesti leikitellä toisen tunteilla. Toisaalta taas se, joka pelkää tulevansa jätetyksi pelaa omia pelejään: ”Pois haluava osapuoli on aina hieman vastahakoinen, hän pelkää tuntematonta, hankaluuksia ja katumusta. Sen joka ei halua tulla jätetyksi pitää käyttää hyväksi tätä vastahakoisuutta. Hän ei kuitenkaan saa vaatia selkeyttä ja rehellisyyttä. Tilannetta ei pidä pukea sanoiksi. Muutoksen ilmaiseminen täytyy jättää pois haluavan osapuolen tehtäväksi. Vain sillä tavalla on mahdollista pitää luonaan ihminen joka haluaa lähteä. Siksi parisuhteessa vaikeneminen on maailmanlaajuinen ilmiö.”

Ester ei oikeastaan edes pidä Hugoa (taiteilija) kovin fiksuna. Kirjan loppupuolella istuessaan tämän ja toisen naisen kanssa iltaa ravintolassa Ester suorastaan halveksii Hugon pinnallista ja kliseistä tapaa hahmottaa maailma. Silti rakkaudelle ei voi mitään.

Vasta nöyryytyksen jälkeen vuosi tapaamisesta Ester alkaa päästä irti rakkaustaudistaan.

Tämä on aihe, josta saisi todella imelän ja mitättömän itkutarinan. Sen sijaan Lena Andersson on saanut tästä todella ahdistavan tutkielman rakastuneen ihmisen mielestä. Ehdottomasti erinomainen kirjailija, mutta ei päästä lukijaansa helpolla. Jokainen, joka on joskus ollut rakastunut tunnistaa Esterin epävarmuuden ja pakostakin se ahdistaa.

Lena Andersson tutkii rakkautta kirjassa todella terävästi ja kiinnostavasti, esimerkiksi mitä merkitsee se, että rakkaussuhde ei kestä vihaisuutta? ”Esterillä oli kokemusta ystävyyssuhteista, jotka eivät olleet kestäneet vihaa. Niissä ei vain ollut riittänyt läheisyyttä ja rakkautta, ne eivät olleet olleet niin vahvoja, että pettymyksenilmaiseminen olisi ollut mahdollista, tunteet eivät olisi kestäneet yhteenottoa.”

Entä miksi me niin usein ymmärrämme toisemme väärin, Esterillä on siihenkin vastaus: ”Minusta perusongelma on se, että muiden tekoja tulkitaan behavioristisesti, ulkoapäin ja objektiivisesti. Omia tekoja tulkitaan fenomenologisesti, tietoisuuden sisältä käsin. Se on ihmisen dilemma. Ja siitä johtuen meillä kaikilla riittää kovin paljon ymmärrystä omille teoillemme, mutta ei juuri lainkaan ymmärrystä muiden teoille.”

Oikeastaan kirja kertoo myös vahvasta naisesta, jolla on poikkeuksellisen paljon mielipiteitä, ja joista kaikki mukaan lukien Hugo eivät aina pidä. Miksei kaikki voisi olla vain helppoa, eikä Esterillä tarvitsisi olla mielipiteitä mistään? Miksi Ester on niin kriittinen, kyselee Hugo. Anderssonilla ei ole toivoton kuva rakkaudesta, mutta raju kyllä.

En varmaankaan olisi tarttunut tähän kirjaan jos suosittelijana ei olisi ollut kirjan liepeessä Merete Mazzarella. Tämä kuvaa kirjaa mm. näin: ”Lena Andersson kuvaa rakkautta kirurgisen tarkasti, muttei suinkaan sydämettömästi, pikemminkin surullisen ironisesti.” Ja Mazzarella osuu tässä luonnehdinnassa nappiin.

Kirjan ensimmäinen lause: ”Hänen nimensä oli Ester Nilsson.”

Viimeinen lause: ”Ei ollut enää mitään ymmärrettävää.”

Parhaat rakkauslauseet: ”Rakkaus tarvitsee sanoja. Sanattomaan tunteeseen voi luottaa vain lyhyen hetken. Pitkällä aikavälillä ei ole rakkautta ilman sanoja eikä rakkautta pelkästään sanoilla. Rakkaus on nälkäinen peto. Se elää kosketuksesta, toistuvasta vakuuttelusta ja katseen kohtaamisesta.”