”Romaani rakkaudesta”, lukee Lena Anderssonin kirjan Omavaltaista menettelyä (suom. Sanna Manninen) kannessa. Kyllä niinkin.
Toisaalta kirjaa voisi kuvailla näinkin: 214 sivua tuskaa ja ahdistusta.
Kirja kertoo Esteristä, joka rakastuu palavasti taiteilijaan, joka ei kenties rakastukaan yhtä kohtalokkaasti Esteriin. Pari kertaa sängyssä yhdessä kierittyään alkaa omituinen kissa-hiiri -leikki niin Esterin omassa mielessä kuin ihan tosielämässäkin. Ester elättelee toiveita sitoutuneesta parisuhteesta ja löytää kaikki merkit, olevat ja olemattomat, todistaakseen itselleen tätä. Lena Andersson kuvaa tällaista aika yksipuolista rakkautta kuin tautia, joka välillä laantuu, mutta palaa aina pienestäkin toiveen pilkahduksesta takaisin.
Andersson myös tuntuu korostavan sitä, että ihmisillä on vastuu toisistaan. Ei ole oikein kevytmielisesti leikitellä toisen tunteilla. Toisaalta taas se, joka pelkää tulevansa jätetyksi pelaa omia pelejään: ”Pois haluava osapuoli on aina hieman vastahakoinen, hän pelkää tuntematonta, hankaluuksia ja katumusta. Sen joka ei halua tulla jätetyksi pitää käyttää hyväksi tätä vastahakoisuutta. Hän ei kuitenkaan saa vaatia selkeyttä ja rehellisyyttä. Tilannetta ei pidä pukea sanoiksi. Muutoksen ilmaiseminen täytyy jättää pois haluavan osapuolen tehtäväksi. Vain sillä tavalla on mahdollista pitää luonaan ihminen joka haluaa lähteä. Siksi parisuhteessa vaikeneminen on maailmanlaajuinen ilmiö.”
Ester ei oikeastaan edes pidä Hugoa (taiteilija) kovin fiksuna. Kirjan loppupuolella istuessaan tämän ja toisen naisen kanssa iltaa ravintolassa Ester suorastaan halveksii Hugon pinnallista ja kliseistä tapaa hahmottaa maailma. Silti rakkaudelle ei voi mitään.
Vasta nöyryytyksen jälkeen vuosi tapaamisesta Ester alkaa päästä irti rakkaustaudistaan.
Tämä on aihe, josta saisi todella imelän ja mitättömän itkutarinan. Sen sijaan Lena Andersson on saanut tästä todella ahdistavan tutkielman rakastuneen ihmisen mielestä. Ehdottomasti erinomainen kirjailija, mutta ei päästä lukijaansa helpolla. Jokainen, joka on joskus ollut rakastunut tunnistaa Esterin epävarmuuden ja pakostakin se ahdistaa.
Lena Andersson tutkii rakkautta kirjassa todella terävästi ja kiinnostavasti, esimerkiksi mitä merkitsee se, että rakkaussuhde ei kestä vihaisuutta? ”Esterillä oli kokemusta ystävyyssuhteista, jotka eivät olleet kestäneet vihaa. Niissä ei vain ollut riittänyt läheisyyttä ja rakkautta, ne eivät olleet olleet niin vahvoja, että pettymyksenilmaiseminen olisi ollut mahdollista, tunteet eivät olisi kestäneet yhteenottoa.”
Entä miksi me niin usein ymmärrämme toisemme väärin, Esterillä on siihenkin vastaus: ”Minusta perusongelma on se, että muiden tekoja tulkitaan behavioristisesti, ulkoapäin ja objektiivisesti. Omia tekoja tulkitaan fenomenologisesti, tietoisuuden sisältä käsin. Se on ihmisen dilemma. Ja siitä johtuen meillä kaikilla riittää kovin paljon ymmärrystä omille teoillemme, mutta ei juuri lainkaan ymmärrystä muiden teoille.”
Oikeastaan kirja kertoo myös vahvasta naisesta, jolla on poikkeuksellisen paljon mielipiteitä, ja joista kaikki mukaan lukien Hugo eivät aina pidä. Miksei kaikki voisi olla vain helppoa, eikä Esterillä tarvitsisi olla mielipiteitä mistään? Miksi Ester on niin kriittinen, kyselee Hugo. Anderssonilla ei ole toivoton kuva rakkaudesta, mutta raju kyllä.
En varmaankaan olisi tarttunut tähän kirjaan jos suosittelijana ei olisi ollut kirjan liepeessä Merete Mazzarella. Tämä kuvaa kirjaa mm. näin: ”Lena Andersson kuvaa rakkautta kirurgisen tarkasti, muttei suinkaan sydämettömästi, pikemminkin surullisen ironisesti.” Ja Mazzarella osuu tässä luonnehdinnassa nappiin.
Kirjan ensimmäinen lause: ”Hänen nimensä oli Ester Nilsson.”
Viimeinen lause: ”Ei ollut enää mitään ymmärrettävää.”
Parhaat rakkauslauseet: ”Rakkaus tarvitsee sanoja. Sanattomaan tunteeseen voi luottaa vain lyhyen hetken. Pitkällä aikavälillä ei ole rakkautta ilman sanoja eikä rakkautta pelkästään sanoilla. Rakkaus on nälkäinen peto. Se elää kosketuksesta, toistuvasta vakuuttelusta ja katseen kohtaamisesta.”