Vivian Gornick: Toisissamme kiinni (suom. Arto Schroderus)
Kesäkuun kirjana oli Vivian Gornickin Toisissamme kiinni. Taisin mainitakin, että hankin kirjan myös äidilleni ja tyttärelleni, eräänlaiseksi reflektioksi yhteen hienoimmista ja hankalammista ihmissuhteista: äidin ja tyttären. Äitini kiltisti luki kirjan kanssani (ja piti kovasti), tyttärelläni on ollut kesällä muuta puuhaa, ymmärrettävästi.
Emme varsinaisesti äidin kanssa keskustelleet kirjasta, mutta silti oli aika kivaa lukea jotain yhdessä. Tuon jälkeen luimme vielä samaan aikaan Bernardine Evariston Tyttö, nainen, toinen -kirjaa, jatkoakin varmasti tulee. Yhdessä lukemisessa on jotain jännällä tavalla lähentävää: vähän kuin matkustaisi yhdessä molemmille vieraaseen paikkaan, tutustuisi yhdessä sen tapoihin, kulttuuriin ja kieleen, ja kokemuksen jälkeen voi joko puhua siitä tai vain olla tyytyväinen siitä, että on kokenut tämän ihmisen kanssa yhdessä jotain sellaista.
Gornickin Toisissamme kiinni on ainakin sen matkan arvoinen.
On helppoa samaistua kirjassakin pilkahtavaan ajatukseen siitä, että äiti on monella tavalla ärsyttävä. On vaikeampaa tajuta toisesta näkökulmasta itse olevansa se äiti. Ärsyttävä, vanhanaikainen, tapoihinsa kangistunut läheinen, josta ei pääse irti. Joskus jopa tämän (itsen) tapa seistä herättää ärtymyksen, tai kuten Gornick kuvaa: veri kihahtaa päähän. Siinä on jotain samuutta, joka ärsyttää. On jännää olla tässä äiti-tytär -jatkumossa tällä hetkellä keskellä, sekä äitinä että tyttärenä. Hienoakin. Ja samalla tavalla on hienoa, että jollain lailla, kuten Gornick, huomaan antautuvani myös sille, että toinen voi olla hemmetin ärsyttävä. Mitä sitten, olkoon.
”Viimeisen vuoden aikana on kuitenkin alkanut tapahtua kummia. Toisinaan veri ei kihahdakaan päähäni. Ärryn mutta pysyn tyynenä. Koska en joudu raivon valtaan, en tee iltapäivästä holokaustia. Vaikuttaa siltä, että tänään on yksi noista hetkistä. Käännyn katsomaan äitiäni, kiedon vasemman käteni hänen yhä vahvan selkänsä ympärille, painan oikean käteni hänen kyynärvarrelleen ja sanon: Äiti, jos kirja ei kiinnosta sinua, ei se mitään.”
Silti Gornick ei ole minusta erityisen armollinen äidilleen.
Aina jos miettii omaa äitiään, on tietysti subjektiivinen ja käsittelee ehkä eniten itse asiassa itseään; sitä miksi tuli sellaiseksi kuin tuli. Ja uskon, että aika usein itse asiassa vanhempi saa, ainakin jossain vaiheessa, häijymmän kohtalon kuin olisi tarpeen. Perhesuhteisiin liittyy paljon ihmisen mieleen jääviä vinoutumia, epäreiluuden kokemuksia ja vihaisuutta (tai surullisuutta) siitä, että vanhemmat ovat olleet niin epätäydellisiä. Kun tulee itse äidiksi, havaitsee asioita tietysti siitä toisesta näkökulmasta. Aika nopeasti tajuaakin, että perhana, me kaikki harjoitellaan näitä asioita ja harmillisesti oikeilla ihmisillä. Jokainen kuitenkin tekee parhaansa ja kaikkeen on aina joku syy.
Samalla tavalla joku tivahdettu lause saattaa jäädä toiselle mieleen vuosikymmeniksi ja aiheuttaa monenlaisia tunteita, kun taas sanoja ei ehkä muista sitä lainkaan. Joskus kivahdettu lause on vain sitä: ei mitään merkityksellistä, aitoa tai erityisen totta. Hetkellinen tunteenpurkaus, josta toiselle jää syvät jäljet. Ainoa tapa käsitellä näitä, on käsitellä niitä, jos mahdollista, näiden ihmisten välillä.
Kirjassa The Rainbow Comes and Goes on kiinnostava kohtaus, jossa käsitellään tätä asiaa. Anderson Cooper (poika) ja Gloria Vanderbilt (äiti) kirjoittavat kirjassa kirjeitä toisilleen. Kirjeissä käsitellään niin mennyttä kuin nykyaikaa, erityisesti kirjekokoelma tuntuu olevan tapa tutustua äitiin toisesta, aikuisen näkökulmasta. Sehän on myönnettävä, että voi olla, että lopulta ei tunne äitiään ”ihmisenä” kovin hyvin. Kirjassa Gloria Vanderbilt avaa ensimmäistä kertaa pojalleen tilannetta, josta on syvästi pahoillaan. Poika on ollut nuori ja paikalla kun äiti on kysyttäessä todennut, että se mitä vähiten toivoisi pojalleen, on se, että tämä olisi homo.
Anderson Cooper on homoseksuaali ja todennäköisesti kokenut itsensä sellaiseksi jo kuullessaan äitinsä kommentin. Äiti pyytää pojaltaan anteeksi ja toteaa, että on kantanut tämän kommentin aiheuttamaa syyllisyyttä vuosikymmeniä. Hän selittää myös, ettei tämä ollut kommentti siitä mitä hän hyväksyy vaan enemmän pelkoa siitä, kuinka vaikeaksi pojan elämä kenties menisi.
Yllättäen Anderson Cooper toteaa, ettei muista kommenttia eikä koko tilannetta lainkaan. Sen sijaan, hän toteaa: ja kertoo jonkun toisen asian, jonka äiti oli joskus sanonut, jonka epäreiluutta on itse kantanut vuosikymmenet. Äiti taas ei muista tätä lainkaan. Ihminen muistaa jostain mystisestä syystä jotain, mutta ei jotain toista. Ainoa tapa päästä niistä yli on puhua. Jos vielä on mahdollista, kannattaa itselle hankalat asiat käsitellä. Joskus kirja voi olla hyvä väline siihen.
Pienen sivupolun jälkeen takaisin Gornickiin.
Gornickin tyyli on suora, tylykin, mutta samalla herkkä. Tämä kuvaa tyttären ja äidin ihmissuhdetta rehellisesti.
”muutumme äidistä ja tyttärestä kahdeksi samalla tavalla rajoittuneeksi naiseksi, joita sitoo yhteen se, että he ovat viettäneet lähes koko elämänsä toistensa vaikutuspiirissä. Se tosiasia, että me olemme äiti ja tytär, tuntuu aina silloin vieraalta. Vaikka tiedän, että olemme toistemme peilikuvia nimenomaan siksi, että olemme äiti ja tytär, en silti katso meitä tyttären silmin.”
Rehellistä on myös vertailu. Gornick vertaa itseään äitiinsä (ja äiti tyttäreensä). Äidin puolison (Gornickin isän) kuoleman jälkeen äiti ryhtyi elämään täysillä leskenä:
”Leskeydestä äiti löysi korkeamman olemassaolon tason. Hän huomasi, että kieltäytymällä toipumasta isän kuolemasta elämään sai vakavuutta, josta hän oli keittiövuosiensa takia jäänyt paitsi. Hän pysyi omistautuneena tälle vakavuudelle kolmekymmentä vuotta. Hän ei milloinkaan kyllästynyt vakavuuteen, ei milloinkaan pitkästynyt tai muuttunut levottomaksi sen seurassa ja löysi yhä uusia tapoja pitää siihen yllä kiinnostusta, jonka se hyvin palvelleena kiistatta myös ansaitsi.”
Äidin suru on ollut kaiken valtaavaa ja ilmapiirin tukahduttavaa. Tytär on tullut imaistuksi tähän masennukseen, mutta löytää oman tien tekemisestä, työstä.
”Nousin ja kirjoitin päiväkirjaani: ’Rakkaus on passiivisen, tuntevan elämän tehtävä, eikä tyydyttävään lopputulokseen pääse ilman ihannekumppania: tähän alkukantaiseen asetelmaan me olemme syntyneet. Työ on aktiivisen ja luovan elämän tehtävä, ja jos se raukeaa tyhjiin, ihminen oppii sentään jotain toimivasta minuudestaan. Rakkaudesta ihminen innostuu toden teolla vasta sitten, kun henkiseen elämään ei enää pääse kiinni.’”
Todellisuudessa kai molemmat ovat tärkeitä, kukin elämänsä aikana ja ehkä erityisesti lopussa pyrkii mieluummin ajattelemaan eläneensä juuri ”oikein” sen sijaan, että katuisi isoja elämänvalintoja siinä vaiheessa, kun asialle ei ole enää mitään tehtävissä. Kuitenkin äiti sanoo sydäntä raastavasti:
”’Kateeksi käy’, äiti tokaisee minulle. ’Kateeksi käy, että se eli elämänsä enkä minä elänyt omaani.’”
Gornickin suoruus on virkistävää siinä maailmassa missä kaikki ihmissuhteetkin tuntuvat suodattuvan sosiaalisen median positiivisuusfiltterin kautta. Parisuhteissa on vain onnellisia hetkiä, lapset ovat vain ihania ja vanhempiamme me kaikki vain kunnioitamme ja kiitämme. Kuitenkin ihmissuhteet ovat aina sotkuisia, silloinkin (tai ehkä juuri silloin) kun ne ovat onnellisia, ihania ja elämän tärkein asia. Sotkun lakaiseminen pois näkyviltä luo helposti ajatuksen, että muilla ei ole sotkuja. Siksi erityisesti nyt kirjallisuuden tapa katsoa asioita monesta näkökulmasta ja paljastaa pinnan alla olevia jännitteitä on tärkeää.
Kirjassa Us, Terrence Real puhuu ihmissuhteista jonkinlaisena liikkeenä: harmony, disharmony, repair. Realin mukaan jos näitä vaiheita ei tapahdu koko ajan, suhde on käytännössä kuollut. Ihmissuhde ei ole ainaista harmoniaa vaan lähentymistä ja loitontumista ja se kuinka korjaaminen tapahtuu ratkaisee onnellisuuden. Nimenomaan korjaamisen prosessi luo syvyyttä, läheisyyttä ja kestävyyttä. Vaikka Real puhuu eniten parisuhteista, sama asia liittynee myös äidin ja tyttären väliseen suhteeseen. Tämä on muuten paras parisuhde/ihmissuhdekirja pitkään aikaan. Kiinnostava näkemys siitä kuinka minä-keskeisyydestä päästään ihmissuhdekeskeisyyteen.
Toisissamme kiinni -kirjan loppu oli jotenkin vähän alakuloinen. Ehkä se johtuu vain siitä, että elämässä ei ehkä ole ”happy endingiä” vaan erilaisia nousuja ja laskuja. Lopulta näkökulmakin ratkaisee. Gornick ei yritäkään hakea mitään lopullista ”happily ever after” ajatusta. Kirjan lopussa tuli yhtäaikaa lohduttava että lohduton olo: elämä menee niin kuin se menee. On olosuhteita ja ihmissuhteita ja ihminen räpeltää siinä keskellä sinkoutuen joskus vähän sattumaltakin jonnekin. Tästä jostain yrittää sitten tehdä hyvän elämän?
Lopussa äidin ja tyttären välille on syntynyt kuitenkin jonkinlainen rauha, tyyneys ja lämpö. Välttämättä ei tarvitse sanoa ”rakastan sinua” vaan tapa kommunikoida on sinällään rakkaudellinen:
”’Sinä muistat!’ Hän hymyilee minulle autuaana. ’Kappas vaan. Hän muistaa. Minä en muista. Hän muistaa.’
’Minä säilytän nyt sinun elämääsi, äiti.’
’Kyllä, niin säilytät, niin säilytät. No niin. Missä me oltiinkaan?’”
