Vivian Gornick: Erikoisen naisen kaupunki (suom. Arto Schroderus)
”Näillä meidän vaelluksillamme aika-avaruuden luonne muuttui usein kävelyn vaikutuksesta. Tunnin käsite menetti merkityksensä. Kaduista tuli yksi ainut edessämme jatkuva avoin tie, sen kuin kuljimme vain. Aika laajeni, kunnes se muistutti lapsuuden aikaa, sitä loputtoman riittoisaa, ei tätä nykyistä, josta on aina pula, joka aina hupenee ja kiitää ohi, aina sanelee ihmisen emotionaalisen hyvinvoinnin ehdot.”
Kuuntelin eilen muutamia ylioppilasjuhlapuheita, luin Instasta toisia. Useimmista puheista kaikui tavalla tai toisella kaipaus. Kaipaus sitä kohtaan, että elämä on sellaisessa risteyspisteessä, jossa kaikki on mahdollista. Kaipaus sitä kohtaan, että on ”vapaa”, valinnan vaihtoehtoja on paljon, kun mitään ei ole juuri siinä pisteessä vielä valittu on tavallaan vapaa, välitilassa. Kaipaus sitä kohtaan, että elämä ei olisi vain suorittamista päivästä toiseen.
Jos olisin itse pitänyt jollekulle valmistuneelle puheen, olisin hyvin voinut siteerata Vivian Gornickia tämän kirjasta Erikoisen naisen kaupunki:
”Miten oikeastaan on selitettävissä, että tunne-elämää muokkaavat juuri tietyt kokemukset eivätkä jotkin toiset, ja miksi jotkin tapahtumat muuttuvat kokemuksiksi mutta toiset eivät. Varmaa on ainoastaan se, että ihminen väistämättä yllättyy syvästi siitä, miten elämässä käy – ’En minä tällaista ollut ajatellut!’ – ja aivan yhtä väistämättä yllätyksestä myös tulee ihmisen raaka-ainetta.”
”Raaka-ainetta” onkin myöhemmin vähän enemmän, taakaksikin asti jotain. Silti luulen, että vapaus valita polkua uudelleen on edelleen olemassa useammin kuin mitä itse tulee hoksanneeksi.
Gornickista on tullut kuin vahingossa kirjailija, jota rakastan. Tämä on älykäs, hempeilemätön, suora ja rehellinen. Tämän lauseissa on voimaa ja ajatusta niin, että niitä on pakko jäädä vähän pohtimaan.
”Ihminen on yksinäinen, koska hän kaipaa poissaolevaa, idealisoitua toista, mutta hyödyllisessä yksinolossa minä olen paikalla ja pidän itselleni mielikuvituksen seuraa, hengitän eloa hiljaisuuteen ja täytän huoneen todisteilla siitä, että olen tunteva olento.”
Erikoisen naisen kaupunki on kirja naisesta, kaupungista, ystävyydestä ja omasta tilasta. Paikasta, joka muokkaa ihmistä ja toisaalta ihmisestä, joka muokkaa ympäristöään.
”Newyorkilaiset ystävyyssuhteet opettavat, että melankolialle omistautumisen ja ulospäinsuuntautuneisuudesta viehättymisen välillä käydään jatkuvaa kamppailua. Jalkakäytävät ovat täynnä ihmisiä, jotka haikailevat jommankumman kahleista toisen lupaukseen. Joskus kaupunki tuntuu suorastaan horjahtelevan tämän vaikutuksesta.”
Tämä on myös kirja kaupunkilaisuudesta. Siitä tunteesta kuinka elää samalla anonyyminä ja itsekseen ja silti muiden keskellä ja turvassa. Valtava määrä toisilleen tuntemattomia ihmisiä elää vierekkäin omia ainutlaatuisia elämiään. Joihinkin voi törmätä melkein päivittäin, onhan meillä kaikilla omat rutiinimme – kun minä vien koiraa aamukävelylle, kaksi vanhempaa herrasmiestä tapaavat aina lähikahvilan terassilla, hyvissä ajoin ennen avaamista. Toisen miehen piipun tuoksu tuntuu tutulta ja turvalliselta kun kävelen ohi. Emme oikeastaan tervehdi. Osapuolet säilyttävät yksityisyytensä vaikka elämät sivuavat toisensa hetkellisesti.
”Samalla kun huomasin joutuvani yhteiskunnallisesti yhä sivummalle, mikään ei helpottanut sydämessäni tuntuvaa tuskaa ja vihaa niin kuin kaupunkikävely. Jo se, että näki kadulla viisikymmentä eri tapaa kamppailla ihmisyyden säilyttämisestä – elossapysymistekniikoiden kirjon ja kekseliäisyyden – helpotti painetta ja valutti kaiken ylimääräisen pois. Tunsin hermopäätteissäni asti, miten ihminen kieltäytyy tuhoutumasta.”
Gornick kuvaa aina hienosti ja terävästi erityisesti ihmisten välistä vuorovaikutusta, ei kaunistellen vaan sellaisena kuin sen näkee:
”On kaksi ystävyyden kategoriaa: toisessa ihmiset virkistävät toisiaan, ja toisessa ihmisten on oltava virkistyneitä voidakseen olla toistensa kanssa. Ensimmäisessä kategoriassa yhdessäololle raivataan tilaa, toisessa katsotaan, onko kalenterissa tyhjää.”
Kirja Toisissamme kiinni kuvaa puolestaan äidin ja tyttären välistä suhdetta hienosti, olen siitä kirjoittanut täällä.
”Useimmat ihmiset ovat New Yorkissa, koska he tarvitsevat todisteita – suuret määrät todisteita – ihmisen ilmaisuvoimasta, eivätkä he tarvitse sitä silloin tällöin vaan joka päivä. He tarvitsevat sitä. Ne, jotka menevät helppoihin kaupunkeihin tulevat toimeen ilmankin, ne jotka tulevat New Yorkiin eivät.”
