Vaikka Esa Saarisen kirjan nimi antaa ymmärtää, että tässä puhutaan meikäläisestä, se ei ole koko totuus. Itse asiassa Saarinen puhuu elämän merkityksellisyydestä ja siitä, kuinka merkityksen kokemuksessa olemme aina osa yhteisöä. Me voimme rikastuttaa niin omaa kuin muidenkin elämää tai sitten päinvastoin. Mutta irrallisia emme koskaan ole.
”Jos ajatellaan tulevaisuusnäkymiä parinkin sadan vuoden näkökulmalla tästä eteenpäin, ihmisen ja ihmisten kannalta, niin sanoisin, että avainroolissa eivät ole uuden sukupolven minäminäapplikaatiot ja henkilökohtaiset tulosbonukset, vaan pikemminkin kyky kokea syvemmin ja laajemmin, alaspäin ja yhdessä, avautuvan tulevaisuuden vertikaali- ja horisonttimaisema avautuvasti ja ihmeitätekevän muuta-kuin-me-itse kunnioituskurotusehdoin.”
Esa Saarisen tapa kirjoittaa on kiehtova. Tällaiselle suomalaisen vaatimattomuus-on-hyve -kulttuurin kasvatille teksti tuntuu vilisevän nolostuttavia ylisanoja. Kun kuitenkin lukemisen vauhtiin pääsee, se elähdyttää kummasti. Huomaan itsekin ajattelevani tulevaa viikkoa ”huippuviikkona” ja maanantaita ”säkenöivänä” vaikka ulkona näkyy pelkkää harmaata. Aivan, sanoisi Saarinen: ”Ihminen voi virittyä elämänsä tekemisiin ajatuksella, jopa vaatimuksella saunottaa itseään kauneuden sävystössä.”
Kirjan rytmi vastaa Saarisen puheen rytmiä, jota itselläni on ollut muutamia kertoja ilo kuulla. Ajatus lähtee liikkeelle jostain ja etenee selkeästi, yhtäkkiä se kuitenkin kaartaa sivupolulle, josta se hiipii johonkin ihan toiseen paikkaan, tullakseen taas risteykseen, josta se koukkaa vielä mutkan kautta sivulle. Lopulta kuulijaa (ainakin minua) jännittää, että pääsemmekö me mitenkään takaisin siihen, mistä lähdettiin? Onko tämä kaari, joka päättyy täyttymykseen? Saammeko me lähtökysymykseen vastauksen? Aina on saatu.
Saarinen itse kuvailee tätä näin: ”Tätä yritän luentoympäristössä. Kyse on kanssakulusta elämän eteenpäinviemiseksi. Yhteisluomisesta, missä se mitä luodaan, jätetään tietoisesti auki, koska se jokin on liian suurta ja henkilökohtaista voidakseen tulla ennakkonimetyksi. Se vaatii syntyäkseen kunnioitusta tulevalle elämälle, jota ei vielä ole. Kyse on erityislaatuisesta, tilapäisestä ja silti syvästä, ystävällisestä kumppanuudesta, asettumisesta samaan kulkusuuntaan oseaanisen kanssa.”
Kirja on kirja ihmisyydestä ja elämästä. Tai oikeastaan elämän vaatimuksesta elää kunnolla. Olla hukkaamatta mahdollisuuksia olla paremmin, syvemmin, kokevammin ja ennen kaikkea toisiamme ystävällisemmin huomioiden. ”Mitenkään et voi kiistää, etteikö jokin eleesi voisi olla hyväntahtoisemmin virittynyt kuin mitä normi esittää ja sovinnaisuus vaatii.”
Samalla Saarinen tutkii elämää armollisesta näkökulmasta: ”Ihmisyyden toimialadynamiikkaan kuuluu, että heti kun silmä välttää, ylevin paras häipyy tielleen ja henki keksii syitä tyytyä tavanomaisempaan jossakin tekemisen vakiintuneessa uomassa, elämännuukahduksen laiskuudessa ja itsekkyysmukavuuden lähinautinnossa.” Tämänhän voi havaita itsekin silloin kun työntää jotain hankalaa asiaa eteenpäin ja sukeltaa sen sijaan sosiaalisen median turruttavaan syliin. Tai kun parisuhteessa tekemisestä tulee ennemmin tehokasta ja nopeaa kuin rakastavaa ja hellää. Elämännuukahdus tapahtuu kuin huomaamatta. Miksi jaksaa laittaa kynttilät pöytään tai oikeastaan; miksi edes istua pöytään syömään? Netflix päälle ja sohvalle.
Saarisen parhaita puolia on se, että pohjavirityksenä ei ole opettaminen tai saarnaaminen. Ennemmin määrätietoinen pohdinta, jolla on päämäärä. Siis ajattelu ja ajattelun ajattelun vaatimus. Sama vaatimus koskee meitäkin: ”Entä jos hyväksymme sen tosiasian, että ajattelu on liian tärkeä asia jätettäväksi vain ajattelijoille, puhumattakaan vain toimijoille, kirjoitukselle ja kommentaattoreille, selitysmaakareille ja analyytikoille, jopa TikTok-videoille. Kyse on sinusta ja sinun elämästäsi eikä elämän kuvasta.”
Ehkä milloinkaan paremman ajattelun tarve ei ole ollut niin iso kuin nyt. Niin omalle elämälle kuin tälle yhteisellekin. Saarinen käsittelee hienosti ryhmädynamiikkaa, sitä kuinka: ”Käsitysjohtopäätösten joukkolumokarisma järisyttää länsimaisia demokratioita.” Luomme nopeasti ”käsityksen” jostain ja tästä käsityksestä tulee opinkappale, jonka ympärille rakennamme joukkueen, jonka pelipaitaa kannamme ylpeänä ja jonka sisältä turvallisesti syydämme totuuksiamme maailmaan yrittämättäkään ymmärtää mitään muuta.
”Kun politiikasta ja joukkoviestinnästä tulee huvitusta, karnevaaliviihdettä, osatotuuksia ja räikeysväittämien itsekiihotteista kimaraa, rationaalinen järkiyhteiskunta, joka nojaa harkinnalle ja toisen kunnioitukselle, sanalle, voi innostua irvikuvista enemmän kuin totuudesta ja kokonaisuudelle hyvästä.”
Sanallisen ilotulituksen keskellä on pysähdyttäviä lauseita kuten: ”Sanoisin hiukan yleistäen, että toisten kannustus ja ivanaurun uhka on yksi käyttäytymistämme ohjaavia keskeisiä prinsiippejä ajattelun osalta aikuiselämässä.” Saarisen oveluutta on pukea ajatukset niin uuteen muotoon, että ne sytyttävät erilaiset ajatusketjut kuin muutoin. Siksi Saarisen kieli ei ole vain tehokeino tai omaperäisyyteen pyrkimistä, Saarisen kieli on ajattelun väline, sen sytyttäjä ja herkistäjä.
Saarinen puhuu yhtäältä hyvästä tahdosta ja toisaalla siitä kuinka pelkkä tahto ei riitä, tarvitaan myös toimintaa. Kaiken kaikkiaan Saarisen maailma ei ole nollasummapeliä, toiminta ei ole hyvän tahdon vastakohta, eikä ihmisen hyvyys ole paremmuuskisa jostain rajoitetusta hyvyysmäärästä. Ja jos näyttääkin synkältä, ei synkkyys ole valoa poistanut: ”Ajatuksellinen korkeampi ei poistu, vaikka mataluuden karisma säteilisi näyttämöllä juuri nyt.”
Virittyminen myönteiseen on aina mahdollista, jos ei aina toki helppoa. Ja vaikka kyse on ”sinusta”, tosiasiassa kyse on aina meistä.
”Koen hyödylliseksi kuitenkin ehdottaa luentojeni osallistujille, että he ajattelisivat itsensä ajattelun orkesterimuusikoina. Että näkisivät ajattelijaminänsä virittämässä omat instrumenttinsa valmiina ennenkokemattomiin hienouksiin rohkaisuneena siitä keskittyneestä, vahvistavasta yhteisenergiasta, joka toisista muusikoista heijastuu, ylösavautuvan, odottavan ja samalla nykyhetkisen, velvoittavan ja eteenpäintavoitteellisen laatumääreistön vahvistuessa olemisen välitilana jokaisen sisältä käsin ja jokaisen toimiessa antautuvasti ja herkistyneesti ihmiskokonaisuutena, joka tuntee onnistumisensa virtaavan sykkeen ja kykyjensä lahjan, armon.”
Lukiessa Saarista mieleen tuli ihailemani filosofi John Dewey (1859-1952), joka erilaisin sanoin mielestäni puhuu jostain samankaltaisesta liittyen yhteiseen todellisuuteen. Dewey oli aikansa yhteiskunnallisissa keskusteluissa jyrkkä sosiaalidarwinismin vastustaja. Tämän mukaan elinkamppailussa menestyminen ei edellytäkään toisten olioiden voittamista tai niiden tuhoutumista. Sen sijaan eliöiden menestyminen kamppailussa ympäristön olosuhteiden kanssa riippuu siitä, missä määrin ne kykenevät luomaan uusia toimivia vuorovaikutussuhteita muihin olioihin.[1] ” Kai Alhanen toteaa erinomaisessa kirjassaan John Deweyn kokemusfilosofia Deweyn ajattelusta, että ”kommunikointi ei siis ole pelkästään väline yhteistoiminnan tehostamiseksi, vaan se on sekä yksilöllisesti hankittujen että yhteisöllisesti jaettujen kokemusten alati kehittyvä risteyspiste, jossa ihmisten elämänkäänteet saavat syvimmät ja rikkaimmat merkityksensä.”
Kyse on siis merkityksellisestä elämästä: ”Laulusta, joka haluaa tulla suuremmaksi: sinun elämäsi laulu”, kuten Saarinen lopettaa kirjansa:
Siksi kannattaa ajatella. Sillä ”Käsitys kuvittelee käsittävänsä, kivenkovaan ja pysyvyyssäädetysti, koska ei käsitä, mitä ei käsitä, eikä käsitä käsittämättömyyttään eikä sitä, miten muut käsittävät sen, mistä kokonaisuutena on kysymys. Ei käsitä miten olennaista on, että meidän pitää käsittää toisiamme yhdessä.”
Tämä on kirja, jota tulen lukemaan varmasti useamman kerran. Ja onneksi tämä on vasta trilogian toinen osa.
[1] Kai Alhanen: John Deweyn kokemusfilosofia (Gaudeamus, 2013)
