”Yhdyn tuohon yhdeksänkymmentäyhdeksänplusyksiprosenttisesti, Elliot Wilburg Stockton myönsi…”
Mitä hemmettiä? Eikö olisi helpompaa sanoa sata? Moni muukin sana on Georges Perecin käännöksessä omituinen. Kääntäjä Ville Keynäs kertoo suomentajan jälkisanoissa kuinka teoksen ilmestyessä 1969 se sai valtavasti huomiota ja kiitosta. Ainoastaan yksi kriitikko ei tajunnut mistä oikein kohkataan. Hän ei ollut huomannut, että kirjan varsinainen juju on se, että siitä puuttui kokonaan yksi kirjain.
Häviäminen (La Disparition) on kirja, josta puuttuu ranskan kielen yleisin kirjain e. Niinpä suomennoksesta puuttuu suomen kielen yleisin kirjain a.
Tavallaan voisi ajatella, että koko touhu on ihan typerää. Mitä järkeä on kirjoittaa kirja ilman käytettävissä olevia kirjaimia? Mutta onko se typerää vai kiinnostavaa? Mitä jos siinä on jotain kiehtovaa ja uteliaisuutta herättävää, että pyrkii luomaan rajoja ja pidäkkeitä ja sitä kautta löytämään uusia reittejä? Voisiko jopa kieli/mielikuvitus kehittyä rajoituksen kautta? Tähän ajatukseen ilmeisesti Elliot Wilburg Stockton myöntyi: sen sijaan, että ajatus ja teksti on ”epäkoherentti” siinä onkin jotain ideaa.
”…päästäkseen lähemmin miettimään pidäkkeetöntä, äärettömyyksiin yltyvää sepitettä niin että se ruokkii itse itseään, kehittyy liki hillitsemättömästi kummuten ennennäkemättömiin mittoihin, on vähintäänkin järjestettävä niin, ettei siinä ole yhtään miettimättömiä merkkiyhdistelmiä, joiden läsnäolo johtuisi umpimähkäisyydestä, rutiiniin jämähtämisestä, epä-älyllisyydestä, höpöttelystä, ei sinne päinkään: on pyrittävä siihen että jok’ikinen termi on suitsittu tiukkojen määräysten edellyttämillä säännöillä, ehdottomien kieltojen sekä limittien järjestelmään perustuen.”
Lukukokemuksena tämä on tosi outo.
Luin koko kirjan lentomatkalla, se oli kuin dekkari, josta pyrin löytämään kohdat, joissa kääntäjä oli joutunut kiertämään jonkun sanonnan, sanan tai muuten mutkittelemaan. Keynäs toteaa lopussa myös sen, minkä lukiessa huomaa. Kirjoittajahan kiusoittelee meitä. Keksii kiertoilmauksia, jotka ovat outoja tai kiertää monimutkaisesti sellaisiakin mitä ei ehkä tarvitsisi, eli tahallaan yrittää näyttää meille, että huomaattehan jujun? Siksi lukeminen oli kiihkeä kokemus, kannesta kanteen yhdellä lukemisella. Samalla kun se oli intensiivinen kokemus, tuntui kuitenkin siltä, ettei ehkä levähtänyt nauttimaan kirjallisuudesta. Tarinasta etsi virheitä, vihjeitä ja merkityksiä sen sijaan, että olisi uppoutunut johonkin kertomukseen. Tämähän oli ensisijaisesti kielellistä kikkailua. Mutta sellaisena kyllä herkullinen.
Ja mielikuvituksen tasolla tämä on kiinnostava harjoitus; mitä tapahtuu jos jokin ihan tavallinen ja oikeastaan huomaamaton, mutta sittenkin niin välttämättömältä tuntuva putoaa pois? Perec itse kirjoittaa post scriptumissa näin:
”Niistä päämääristä, mitkä läpi tämän näännyttävän teoksen, sitten kun se on, kuten toivomme, lähes keskeytyksettä luettu, siis niistä päämääristä, mitkä kääntelivät sen tekijän kynää”
”’Kirjurin’ päämäärät, hänen viestinsä, voinemme tässä käyttää termiä huoli, siis hänen keskeytymätön huolenlähteensä oli ensinnäkin kehittää metodi mikä olisi yhtä originelli kuin instruktiivinenkin, jolloin se toisi kenties positiivisen etumerkin konstruktioon, kertomiseen, sepittämiseen, toimimiseen, eli selkokielellä siihen, miten kirjojen oleminen tänä päivänä määrittyy.”
Olen aika varma, että kun Ville Keynäs pääsi omiin jälkisanoihinsa asti ja sai taas käyttää a-kirjainta, se tuntui juhlalta. Tämä kirja on ollut kääntäjälle takuulla ihan mieletön urakka. Keynäs on tunnettu taitavuudestaan ja onnistuu tässä hyvin.
Hän kertoo:
”Tätä kääntäessä minun piti miettiä aivan uudella tavalla, mitä on kirjoitetun ’takana’. Piti kääntää Perecin e:ttömät lauseet mielessä normaaliranskaksi, sitten kääntää ne normaalisuomeksi ja edelleen a:ttomaksi suomeksi. Ja ehkä sittenkin vielä rakentaa koko juttu uudelleen.”
Kirja sisältää kaikenlaisia kätkettyjä vihjeitä ja kielellisiä juttuja. Yhtäkkiä huomaa, että hetkinen, näissä nimissähän on jotain (google auttaa mysteerin ratkaisussa, mutta itse on pakko tajuta mistä on kysymys). Keynäs kertoo, että
”Perec on käyttänyt kaikki kuviteltavissa olevat keinot kertoakseen e:stä – tai sen puuttumisesta – käyttämättä e:tä. Kirjassa on lukuja yhtä monta kuin aakkosissa kirjaimia – miinus yksi. Ranskalaisesta alkuteoksesta puuttuu luku numero viisi (e on aakkosten viides kirjain), suomennoksesta ykkönen.”
Keynäs toteaa, ettei paljasta kaikkea mitä Perecin tekstiin kätkeytyy. Kirjailija itse halusi, että lukija kokee löytämisen iloa. Yhden kohdan tämä kuitenkin paljastaa:
”Yhden kohdan voin kertoa, koska en ole vieläkään tyytyväinen lopputulokseen. Kun henkilöt pohtivat miksi heidän ystävilleen käy köpelösti, he päätyvät olettamaan, että näitä riivaa maldiction. Ranskan kielen sana ’malediction’ tarkoittaa kirousta. Kun siitä poistetaan e-kirjain saadaan ’maldiction’, jonka voi lukea epäoikeana tai huonona ääntämyksenä (mal+diction). Jos keksitte paremman käännöksen kuin minä, en halua kuulla.”
En tietenkään keksinyt. Olen ihan varma, että tajusin murto-osan kaikesta mitä kirja sisältää.
Lukemisen loputtua oli kuitenkin jotenkin ylevöitynyt olo. Tällaistakin tehdään! Tässä ei ole yritetty päästä helpolla. Ei niin alkuperäisessä kuin käännöksessäkään. Hutiloidussa ja nopeasti reagoivassa maailmassa tällainen ammattitaito ja viitseliäisyys tuntuu aika hienolta ja muistuttaa jo itsessään jostain tärkeästä.