Ensin pieni disclaimer. Kirjaan Levoton lukija, joka ilmestyy toukokuun alkupuolella kirjoitin myös runoudesta. Kirjan liepeeseen on siitä esseestä nostettu kappale:
”Olisin halunnut olla se runotyttö, jonka eristäytymisen tarve ja sisäinen kuulumattomuuden tunne selittyisi sillä, että tämä intohimoisesti elää runouden maailmassa. Olisin halunnut olla se, joka kantaa kainalossa runokirjaa, siteeraa ulkoa syvällisiä säkeitä ja lempikirjailijoita kysyttäessä mainitsee viiden joukossa ainakin kaksi runoilijaa. Olisin halunnut pitää Lorcasta.
En ollut sellainen, enkä ole.”
Kun puhun runoudesta, koen siis olevani vähän vieraalla maaperällä. Runous on jotain, josta tuntuvat puhuvan vain ”ammattilaiset” tai se pitää jotenkin ”ymmärtää”. Koen siis jonkinlaista huijarisyndroomaa puhuessani runoudesta. Sukelletaan silti.
Ylen Kulttuuricocktail käsitteli keskiviikkona 12.4. runoutta. Paikalla olivat erittäin korkeatasoisen keskustelun tarjoavat kriitikko Arttu Seppänen ja Wsoy:n kustantaja Anna-Riikka Carlson. Keskustelu oli, kuten parhaimmillaan kirjallisuuskeskustelu, monipuolinen ja -polvinen ja intohimoinen. Mikä on runouden tehtävä, millaista runoutta kustannetaan, kustannetaanko tarpeeksi ja kuka lopulta runoja ”kuluttaa”. Molempien keskustelijoiden näkemykset avasivat polkuja omalle ajattelulle. Niin myös välissä haastateltu runoilija Susinukke Kosola, joka totesi, että
”Jos runoutta ei julkaista niin myös muu kirjallisuus pysähtyy.”
Pysähdyin tähän itse. Onko todella näin? En väheksy runoutta, päinvastoin. En kuitenkaan ihan heti osta ajatusta siitä, että muu kirjallisuus nojaisi niin tukevasti runouteen. Ymmärrän, että runous on kielellisesti rikasta maailman, sen ilmiöiden ja tunteiden ilmaisua muodossa, joka liikuttaa. Tajuan, että se on kielen kehittymistä ja kehittämistä ja ymmärrän senkin, kuinka runous voi liikuttaa arvaamattomillakin tavoilla, se voi olla myös aktivismia, kuten Anna-Riikka Carlson hienosti ohjelman lopussa osoitti lukiessaan Eeva Kilven runon kokoelmasta Animalia vuodelta 1987. Runon kautta voi kosketella jotain mitä kiivaimmassakaan poliittisessa väittelyssä ei voi ja sitä kautta ehkä vaikuttaakin.
Mutta niin voi muunkin kirjallisuuden kautta.
Keskustelu oli kuitenkin uusia ajatuspolkuja avaava ja kiinnostava. Puhetta riitti siitä kustannetaanko liikaa julkkisten runokirjoja (keskustelu lähti Arttu Seppäsen kritiikistä koskien Kiira Korven runoteosta), onko runomitta juuri tähän hetkeen sopiva mitta (lyhyt kun ei keskittyminen enää riitä muuhun) ja siitä saako yksittäinen kirja riittävästi näkyvyyttä. Carlson totesi työelämänsä isoimmaksi suruksi sen, kuinka joku on kirjoittanut vuosikausia, saanut aikaan hienon kirjan, joka ammattitaitoisesti kustannetaan, mutta se ei löydäkään lukijoita. Tarjonnan ollessa niin valtavaa kuin nykyään on, tuntuu siltä, että vaikka kuinka seuraa ja lukee, ehtii silti raapaista vain pintaa kaikesta siitä mitä haluaisi lukea.
Lukeminen ei tarjonnasta huolimatta ole lisääntynyt vaan vähentynyt. Kirjojen kanssa ajasta taistelee suoratoistopalvelut, some ja laiskuus. Kirja vaatii keskittymistä. Se vaatii työtä. Ja mitä enemmän marinoimme aivoja nopeassa virrassa reagoiden sitä vähemmän keskittymiskykyä on. Sitä enemmän – ei vähemmän – kannattaisi lukea. Kasvattaa keskittymismuskeleita. Silti. Luulen, että mitä enemmän lukemisen ”terveysvaikutuksista” puhutaan, sitä epäkiinnostavammaksi se koko touhun tekee.
Kiinnostava oli myös Carlsonin ajatus siitä, että kun kaikkea runoutta ei kustanneta, pitäisikö runouden antaa elää enemmän vaikkapa lavoilla?
Ylen mielenkiintoisen keskustelun jälkeen jäin kuitenkin miettimään, että jos halutaan ihmisten lukevan enemmän runoutta, pitäisikö keskustelua mieluummin käydä runoista kuin runoudesta? Kirjoista eikä kirjallisuudesta? Tunteista, joita runous tai joku muu kirjallisuuden laji meissä herättää sen sijaan, että käydään teoreettista keskustelua siitä mitä pitäisi tai ei pitäisi julkaista?
Avata sitä runouden mystistä maailmaa, ja osoittaa konkreettisesti kuinka runo ja runous vaikuttavat? Kirjassa Säkeilyvaara – runouden käyttöopas runoilija ja näytelmäkirjailija Ilpo Tiihonen käsittelee myös sitä mikä on hyvää ja huonoa runoutta ja päätyy lopulta tähän: ”Joskus on vaikeaa, mahdotonta ja turhaa yrittää sanoa onko joku runo hyvä vai huono. Muutenkin voisi yrittää pitäytyä ytimessä, sanoa kantansa ilman adjektiiveja. Tätä kannattaa kokeilla.” Toisin sanoen, puhua siitä mitä jokin runo itse kussakin herättää. Ja osaa muuten myös arvioida runoa todella – noh – runollisesti:
Siinä mielessä oikeastaan Tommy Tabermannin kommentti vuodelta 1995 ohjelman alussa oli inspiroivin; runoilijana hän osasi runollisesti kertoa sen miksi runous on välttämätöntä.
”Se on se suuri lanka, se suuri laulu, joka ihmisten sisässä kulkee ja ilman sitähän me ollaan hukassa. Silloin kun tuulee kovasti maailmassa niin kuin nyt, niin silloin tällaiset väkevimmät – eli hennoimman näköiset, mutta kuitenkin vahvimmat – elementit väistämättä tulevat sieltä esille ja ihmiset tarttuvat niihin koska tietävät, että niihin voi luottaa.”
Ihan kuin Tabermann olisi sanonut, että runous on elämänlanka, joka kaikissa meissä kulkee samanlaisena. Siinä mielessä runous voisi yhdistääkin?
