Günter Grass: Sipulia kuoriessa

Kirsi     13.4.2015    

Kirjailija Günter Grass kuoli tänään. Täytyy tunnustaa, että kirja, jonka kaikki tuntuvat lukeneet, Peltirumpu, on tainnut jäädä minulta lukematta. Sen lukemattomuuden voi toki korjata. Toivottavasti kustantaja ottaa kirjasta myös uutta painosta mikäli kirjaa ei enää löydy kirjakaupoista. Ehkä kirjastojenkin pitää varautua pieneen kysyntäpiikkiin. Sen sijaan kirjan Sipulia kuoriessa olen lukenut ja vuonna 2008 siitä kirjoittanut arvionkin, joka on tässä.

Hesarin kulttuuritoimitus toimi jälleen nopeasti ja Antti Majanderin analyysi Günter Grassin merkityksestä löytyy täältä,  Jukka Petäjän kirjoitus tapaamisestaan kirjailijan kanssa täältä.

Sipulia kuoriessa

Günter Grassin mukaan Sipulia kuoriessa ei ole omaelämäkerta eikä muistelmateos. Ehkä kirjaa tulisikin kutsua muistelmayritykseksi, sillä toisin kuin useimmat muistelijat, Grass tunnustaa alituiseen muistinsa hataruuden. On useita tapahtumia, joista hän tarjoilee lukijalle kaksi tai kolme vaihtoehtoista muistikuvaa; ja tällä hän tekee kirjasta todemman, uskottavamman.

Sipuli kuoritaan sodasta Peltirumpuun. Tunnollisin Grass on sipulinsa parissa sotaa käsitellessään, kiireisin kirjoittamisesta puhuessaan. Mutta on hän sitten huolellinen tai kiireinen, teksti on yhtä vaivatonta ja sujuvaa, käsittämättömän mestarillista. Aivan kuin koko kieltä ei edes olisi, on vain ajatuksia ja muistijälkiä, jotka siirtyvät lukijalle kuin telepaattisesti; tavalla, jonka vain suuret mestarit osaavat. Kiitos tästä kuulunee myös kääntäjä Oili Suomiselle.

Kirjan väkevintä antia on sota, jonka kauheuden Grass loihtii yhtäkkiä ja muutamalla rivillä. Stalinin urut laulavat, Grass ryömii panssarivaunun alle ja laskee alleen. Ruumiita on joka puolella, kasoissa ja yksittäin, ruumiinjäseniä puunoksissa, ja joku parkuu kuin pikkulapsi. Ja kaiken kuvaamansa Grass sanoo lukeneensa jostain aiemmin. Kuin tykkitulen keskelle joutuneilla ei olisi omaa erillistä historiaa: kaikki on toistunut ja toistuu aina samanlaisena, pienillä erotuksilla. Isoisäni tarinassa kuvan poikki ryömii uliseva koira, joka vetää mahasta purskahtaneita suolia perässään.

Sodan jälkeen miljoonat etsivät toisiaan, kaikilta on joku kadoksissa: ilmoitustauluilla on pikkulasten valokuvan alla usein vain löytöpaikka. Ja Grass viettää tavallisen nuoren miehen elämää. Heittää vankileirillä noppaa nykyisen Paavin kanssa, kiertelee vapauduttuaan ympäriinsä, käy koulua kokonaisen tunnin, harjoittaa kaupankäyntiä mustassa pörssissä, tekee taideväärennöksen, menettää poikuutensa heinäkasassa ja ajautuu kaivokselle töihin. Paikoin tapahtumia on monen ihmisen edestä, ja siinä on kirjan heikkous. Joksikin aikaa tarina jäätyy luetteloksi, jossa ei ole kiinnostavia kiinnekohtia yhteiskuntaan; mainitaan tapahtumia, nimiä, opiskelupaikkoja; hakataan kiveä, muovataan savea ja kirjoitellaan runoja.

Kirjan teemoista väkevimpänä kohoaa syyllisyys. Siinä Grass on ankaraakin ankarampi. Syyllistämisen alkaa jo kolmetoistavuotiaasta pojasta, pikkunatsista, joka kuului Hitler-nuorisoon, ja jonka usko on vankkumatonta ja sokeaa. ”Pojan ja itseni puolustukseksi ei voi edes väittää: Meidät johdettiin harhaan! Ei, me annoimme, minä annoin johtaa itseni harhaan”. Ruoskinta on hetkittäin niin veristä, että väkisin mielessä käy ajatus suuruudenhullusta koko kansan vapahtajasta. Mutta kun muistaa Grassin aina salanneen SS-menneisyytensä, kiivas tuomitseminen käy ymmärrettävämmäksi. Vai käykö? Voiko teini-ikäinen pojankloppi ottaa näin suurta vastuuta tekemistään, etenkin kun sodan loppuvaiheessa vähän jokainen määrättiin tähän kauhua herättävään eliittijoukkoon, jonka Nürnbergin oikeudenkäynti nimitti rikollisjärjestöksi?

Syyllisyyden ohella kärsitään kolmenlaatuisesta nälästä: ruoan, naisen ja taiteen. Mikään näistä ei täyty kuin hetkeksi. Vankileirin kokkikurssilla tehdään ruokaa sian jokaisesta ruhonosasta, saparosta aivoihin, mutta nälkä ei demonstroimalla lähde, ei vaikka miten kauhoisi kuvitteellista kauhaa kuvitteellisessa sopassa. Samoin käy naisten ja taiteen suhteen; nälkä pysyy saavutuksista huolimatta.

Kirjailija Günter Grass elää kertomusta ja muuttaa sen kertomuksiksi. Pirstaloittaa oman kertomuksensa taiteeksi. Näyttää, milloin jokin kirjan hahmo on tunkeutunut hänen elämäänsä, tai toisinpäin. Ja Oskar Matzerath, Peltirummun kyttyräselkäinen sankari, antaa kuulua itsestään läpi kirjan. Mieleenpainuvimpana tapahtuma, jonka seurauksena Oskarin hahmo saa peltirumpunsa.

Günter Grassin mukaan hän oli kuvanveistäjä, joka kuvitteli olevansa runoilija. Hän ei syntynyt kirjailijaksi, vaan hän tuli. Näki ja voitti. Tärkeimpänä Nobelin.