Kireä ja tukala hetki. Guardianin kulttuuritoimittaja on Guardian-live tapahtumassa juuri todennut kirjailija Hanya Yanagiharalle, että hänen mielestään kirjan Paratiisiin toinen osa oli satiiria. Yanagihara näyttää kiusaantuneelta, toimittaja jatkaa vielä, että eikö tunnelman ollut tarkoitus ollakin koominen? Yanagihara vastaa, että jos lukija on kokenut sen koomisena, hän on kirjoittajana epäonnistunut.
Siitä on jo vähän aikaa, kun luin Paratiisiin-kirjan (suom. Arto Schroderus), mutta koomisuutta en minäkään siinä havainnut. Pikemminkin tuo kakkososa oli jotenkin säälittävä, ja samalla jonkinlainen metafora sille kuinka valtakulttuuri talloo alleen jotain ominaislaatuista, oli kyse sitten jonkun maan/kansan ominaskulttuurista tai yksittäisestä ihmisestä. Enemmistö päättää asioista eikä se aina huomioi yksilöllisyyttä tai erilaisuutta. Kakkososa oli riipaisevakin.
No, kiusallisesta hetkestä päästään eteenpäin. Yanagihara on valtavan sujuva esiintyjä ja tavallaan toivoisi, että selvästi jännittynyt ja kikatteleva toimittaja häipyisi paikalta ja jättäisi kirjailijan keskustelemaan lukijoidensa kanssa. Lukijoiden kysymykset koskevat pääsääntöisesti Yanagiharan edellistä kirjaa Pieni elämä, joka on itselleni ollut yksi mieleen- ja ytimiinpainuvista lukukokemuksista viime vuosina. Kirjailija myös vastaa kysymykseen, kuinka tämä on kätkenyt itsensä kirjojensa hahmoihin: kirjailija on kirjoissaan ”hiding in plain site”. Ja kertoo myös, että kirjan Pieni elämä kirjoittamisen jälkeen tämä tarvitsi hyvän ystävänsä tukea ja apua selvitäkseen henkisesti sen aiheuttamasta kuormasta. Mikä ei sinänsä ole mikään ihme. Pieni elämä jäi kummittelemaan lukijallekin pitkään ja monin (myös varsin epämiellyttävin) tavoin. Kirjaa on myyty yli miljoona kappaletta ja sitä pidetään kulttiteoksena. Eikä se olisi sitä ellei sitä osa vihaisi yhtä rajusti kuin toinen osa rakastaa.
Siitä alkaa lauantaina myös teatteriesitysversio.
Oma mielipiteeni on, että se on yksi hienoimpia kertomuksia ihmisen elämästä, yksinäisyydestä, kaipuusta ja samalla kyvyttömyydestä vastaanottaa rakkautta, vaikka kuinka haluaisi. Kirjaan Millään ei ole mitään merkitystä – paitsi jos on, kirjoitin kirjasta näin:
Pieni suuri elämä
Hanya Yanagiharan kirja Pieni elämä ilmestyi vuonna 2015 ja se kolahti kovaa. Suomeksi kirja ilmestyi vuonna 2017. Kirja on inhottu, rakastettu, ihailtu ja paheksuttu. Miksi se teki, ja tekee edelleen, niin ison vaikutuksen lukijoihin ympäri maailmaa?
Kirja on kirja yleisesti traumasta, kuten kirjailija itse sanoo, vaikka tässä kirjassa se sattuu olemaan mieshenkilö, joka kärsii lapsena koetun seksuaalisen hyväksikäytön vaikutuksista elämäänsä.
Guardian pohtii, kuinka Pieni elämä on täydellinen kronikka ahdistuneesta ajasta, jossa elämme, ja osoittaa kaikki siihen liittyvät draamat aina itsensä viiltelystä ahmimiseen. Ja toisaalta myös sen lohdutuskeinot ystävyydestä huumeisiin, matkustamisesta rakkausseikkailuihin ja kodin sisustamiseen. New York Review of Booksin kriitikko Daniel Mendelsohn toteaa, että romaanista paljastuu hyvin 2000-lukulainen tarina: hyväksikäyttöä, uhriutumista, itseinhoa. Mendelsohn esittää kysymyksen, onko yleistyneestä avuttomuuden tunteesta ja akuutista ahdistuksesta tulossa jo normi? Tämä väittää, että nuoria ihmisiä erityisesti ei rohkaista näkemään itseään toimijoina vaan mahdollisina uhreina; treffiseuralaisen, huonetoverin, professorin tai ylipäänsä vain instituutioiden tai historian uhreina.
Yleistynyttä ahdistuneisuutta ja pelkoa on ilmapiirissä, se on pakko myöntää. Pieni elämä -kirjan ilmestymisen jälkeen on nähty niin globaali pandemia kuin Eurooppaan syttynyt sota ja uudelleen kiristyvä maailmansodan uhkan tunne.
Kun tähän lisätään uusi todellisuus, jossa jumala ja uskonto eivät enää anna selkeitä normeja ja turvaa, tuntuu siltä, että kaikki pysyvä on haihtunut ilmaan. Y-sukupolvi, joka kasvatettiin kohti erityistä elämää, upeaa uraa, ihmeellisiä seikkailuja, varallisuutta ja rakkautta on huomannut, että tämä lupaus ei olekaan toteutunut. Yhtäkkiä meillä kaikilla onkin paljon pelättävää, menestystä on vaikea saavuttaa ja vielä vaikeampaa ylläpitää, sosiaalinen media luo paineita niin ulkonäölle kuin ulkoisen menestyksen muille merkeille ja samalla asettaa riman jokapäiväiselle onnellisuudelle korkeaksi.
Ihmisen sosiaalisen vuorovaikutuksen määrä on räjähtänyt käsiin, muutaman kymmenen kaveripiirin joukosta tuhansiin, ja onnistuminen (ja onnellisuus?) lasketaan seuraajissa ja tykkäyksissä. Työelämästä on tullut oravanpyörääkin liukkaampi ja nopeampi, jossa tuntuu olevan harvoin enää tilaa ilolle, ajattelulle tai uteliaisuudelle. Yhteiskunnallisesti meillä ei tunnu olevan enää yhteistä tarinaa. Työpaikoillakin koulutetaan jo ihmisiä siihen, kuinka johtaa polarisoitunutta työntekijäjoukkoa. Unelmien ja todellisuuden välissä on valtava kuilu, jonka jatkuva skrollaaminen Instagramissa tai LinkedInissä tekee meille selväksi. Lupaus siitä Isosta elämästä, kuihtuu Pieneksi elämäksi silmiemme edessä?
Pieni elämä -kirjassa keskiössä on Jude, menestynyt lakimies, ja tämän mieskaveriporukka. Kirjan tarina ei ole perinteisellä tavalla kaunis. Pikemminkin lukijana kokee kiusaantuneisuutta, kun kertoja kertoo Juden raskaasta elämästä, itsensä viiltelemisestä ja pahoinpitelystä, sisäisistä epävarmuuksista ja kyvyttömyydestä tai pelosta kokea rakkautta. Jude vaikuttaa yksityiseltä ja varautuneelta mieheltä, ja tuntuu kuin lukisi toisen päiväkirjaa salaa. Menestyvän kuoren sisältä löytyykin herkkä ja itsensä satuttanut ihminen.
Kuten aika monen ihmisen kuoren sisältä löytyy.
Jude ei kuitenkaan ole yksin vaan tällä on ympärillään rakastavia ystäviä. Lohtu on kuitenkin laihaa, jos itse ei pysty kokemaan turvaa, rakkautta, hyväksyntää. Helsingin sanomien haastattelussa, maaliskuussa 2017, kirjailija toteaa, että hyväksikäyttö ”vie kyvyn kuvitella ja unelmoida, kyvyn hallita omaa ruumista ja identiteettiä. Koko loppuelämä menee siihen, että vaurioita yrittää kompensoida.”
Vaikka Jude pelastui ihmeellisesti vuosien pahoinpitelyjen ja raiskausten, sitten poikaprostituoidun tautisesta elämästä muistot seuraavat koko ajan mukana: ”Luulitko tosiaan, että antaisimme sinun jättää meidät? Luulitko tosiaan, että emme tulisi takaisin?”, muistot kysyvät.
Ne pakottavat pieneen elämään.
Muistot elävät koko ajan mukana, ihmisen sisään kaivautuneina. Niiden kanssa on vain yritettävä joten kuten selviytyä. Juden kohdalla se tarkoittaa tuskallisten tunteiden turruttamista vielä suuremmalla tuskalla, esimerkiksi itsensä viiltelyllä.
Kirjaa voi tulkita monella tavalla, kuten fiktiota aina. Itse tulkitsen sen kuitenkin niin, että elämä voi olla ulkoapäin vaikka kuinka ”suurta” ja silti sisäinen todellisuus voi kutistaa oman onnellisuuden mahdollisuuden olemattomaksi. Ja toisaalta ulkoisesti edellytyksetkin voivat olla loistavat, mutta omat haavat estävät ihmistä kurottamasta muihin. Juden tarina on samalla kertomus siitä, kuinka ihminen tarvitsee sekä itseään että muita. Ei jompaakumpaa vaan molempia. Jude ei olisi elänyt niinkään pitkään ilman ystäviään ja rakastaan, joiden kautta pystyi myös määrittelemään itseään. Me emme elä tyhjiössä vaan sosiaalisessa kontekstissa, joka vaikuttaa meihin. Joko muistoina tai nykyhetkessä.
Lopulta elämän merkityksen kuitenkin määrittää jokainen itse. Samoin sen, mikä on ”suurta” tai ”pientä”. Isoin tragedia kai kuitenkin on, jos jää turhaan jumiin ahtaaseen vaikka merkityksellinen ja sitä kautta suuri elämä olisi mahdollista.
Kirjailija Yanagihara arvelee Helsingin sanomien haastattelussaan, että ”Tarinaa ei olisi voinut sijoittaa minnekään muualle. New York on yksi harvoja paikkoja maailmassa, jossa ihminen voi määritellä elämänsä kokonaan itse. Voit keksiä itsellesi vaikka uuden menneisyyden, eikä se haittaa ketään, koska tärkeää on vain se, miten pärjäät New Yorkissa.”
Väitän, että tämä tarina, muodossa tai toisessa voisi tapahtua missä vain. Merkityksellisen elämän lähde ei ole New Yorkissa.
Merkityksellisyys on pään sisällä.
Paratiisiin oli hieno kirja sekin. Monipuolinen ja -polvinen, älykäs ja ajassa kiinni. Karmeallakin tavalla. Levottoman lukijan arvio siitä täällä, New York Timesin arvio täällä ja Guardianin arvio täällä.
Guardianin tilaisuudessa Yanagihara oli älykäs, sanavalmis ja hemmetin määrätietoisen oloinen. Tämä ei mielistellyt toimittajaa tai myötäillyt lukijoita vaan oli suora ja tiukka. Selvästi tosissaan. Kun häneltä kysyttiin, että kuinka tämä pystyy olemaan maailmanluokan kirjailija samalla kun hoitaa päivätyönsä tämä vastasi olevansa ”organized”. Päivätyö kuulemma tuo joskus myös miellyttävän pakopaikan kirjoittamisesta. Kirjoittaminen tämän mukaan on flow-tilassa tapahtuvaa onnellista luomista vain ajoittain, suurin osa kirjoittamisesta on työtä ja kirjan pusertamista itsestä ulos.
Ja hahmot jäävät kummittelemaan elämään kirjoittamisen jälkeenkin, halusi tai ei.
Aina silloin tällöin nousee keskusteluun se, kuinka kirja (tai joku muu taideteos) ymmärretään tai kuinka sitä tulkitaan. Useimmiten sovelias tapa ajatella tätä tuntuu olevan, että teos kuuluu yleisölle ja sen kokeminen on yksilöllinen asia, sitä ei tarvitse ymmärtää, riittää, että sen kokee, kukin omalla tavallaan. Väitän melkein, että Yanagihara ei kuulu näin suvaitsevaisiin kirjailijoihin. Tällä on selkeä ajatus siitä mitä haluaa välittää ja tämä näkee vaivaa haastatteluissa ja muualla kirjan ulkopuolella myös kertoa siitä. Väitän myös, että tilaisuuden toimittaja, ansioitunut ja hyvä Guardianin kulttuuritoimittaja Clare Armitstead, palaa Paratiisiin ja pohtii uudemman kerran kakkososan koomisuutta… Armitsteadin kiinnostava haastattelu Yanagiharasta täällä.
Kiehtova kirjailija!
Jos et ole vielä osallistunut Guardian-live -sessioihin, kannattaa tutustua. Myös Ian McEwanin ja Patti Smithin haastattelut marraskuussa olivat hienoja ja tosi erilaisia (Ian McEwan oli studiossa haastateltavana yleisön edessä, Patti Smith osallistui makuuhuoneestaan kissansa kanssa). Juuri nyt keväällä ei ole itseä kiinnostavia tilaisuuksia, mutta kannattaa tsekata säännöllisesti täältä.
