Henry David Thoreau tuhlasi aikaansa. Tämä vietti Waldenissa tuntikausia seuraten päivän kulkua; lintujen heräämistä, auringon nousua, keskipäivän paahdetta, tuulen virettä, heinikon kuiskintaa, veden pintaa, auringon laskemista. Tunnustan, että itselleni luonnossa oleminen on useimmiten riuskan kävelylenkin tekemistä, usein äänikirja korvissa. Kesällä pääsen tällaiseen ”ajan tuhlaamiseen” saaressa. Paitsi jos puhelin on koko ajan taskussa ja läppäri työntää sarjoja sarjan perään katsottavaksi. Ja on pakko myöntää, että yhä useammin näin.
Merkityksellisen elämän näkökulmasta läsnäolon kokemus on oleellinen, ehkä se oleellisin, asia. Elämän merkityksellisyyden kokemus syntyy toisten ihmisten kanssa ja kautta. Ihmissuhteiden laatu vaikuttaa suoraan oman elämän laatuun. Laatu vaatii läsnäolemista. Jatkuva kännykän vilkuilu syö niin ystävyys- kuin parisuhdettakin. MIT:n Sherry Turklen (Reclaiming Conversation) mukaan jopa pelkkä kännykän pitäminen pöydällä pinnallistaa käytävää keskustelua ja luo hätäisen tunnelman: keskeytys on koko ajan mahdollinen.
“Mieleeni tuli, pitäisikö oman aikamme motto määritellä näin: yritin elää, mutta huomioni kääntyi muualle.” Näin tiivistää Johann Hari ajan kuvan kirjassaan Kadonnut keskittymiskyky. Hän haastattelee kirjassaan myös professori Joel Niggiä, johtavaa lasten tarkkaavaisuusongelmien tutkijaa, joka toteaa, että ”joudumme kysymään, onko ihmiskuntaan kehittymässä uusi ”patogeeninen ilmiö” – elinympäristö, jossa kestävä ja syvempi keskittyminen on jatkossa erittäin vaikeaa meille kaikille.”
Vauhdissahan on oma hurmansa. On mahtavaa olla yhdistyneenä koko maailman kanssa koko ajan. On superhauskaa inspiroitua koko ajan kaikesta uudesta ja kiiltävästä, liikkuvasta ja pyörivästä. On kiinnostavaa seurata muiden ihmisten elämää sosiaalisen median kautta, sitä kuinka kukin meistä haluaa itseään ”esittää”. Ihminen on sosiaalisesti virittynyt olento ja siksi on vaikeaa hypätä tuosta sosiaalisesta vuorovaikutuksesta pois – jäänkö paitsi jostain?
Otimme riskin ja lähdimme mieheni kanssa etsimään kadonnutta keskittymiskykyä meditaatioretriittiin Villa Mandalaan ja pistimme vielä homman HC:ksi eli laitoimme puhelimet viikonlopuksi kiinni.
Lopputulos: Aikaa. Tai ainakin ajan tuntua. Avaruutta. Levollisuutta. Läsnäoloa.
Toki ”tutkimusympäristö” oli ihanteellinen, ohjelma oli ohjattua ja yhteinen sopimus piti kurissa. Silti. Sunnuntai-iltana oli huikean energinen olo ja puhelin ei kauheasti houkuttanut. No, nyt torstaina voin todeta, että pään sisällä oleva avaruuden tila on täyttynyt kaikenlaisella tarpeellisella ja tarpeettomalla ja itselle tehty lupaus siitä, että kesken päivän pyrkii palautumaan lyhyellä meditaatiolla, piti maanantain. Tämä ei ollut ensikosketus meditaatioon tai palautumisen logiikkaan ja verkottumattoman kokemuksen muistijälki on vahva ja sen haluaa toistaa. Pienin askelin siis.
Olisi houkuttavaa ajatella, että kyseessä on vain kermaperseiden henkistymisprojektit, mutta ehkä ei olekaan. ”Tarkkaavaisuuden ja keskittymiskyvyn pettäessä pettää myös ongelmanratkaisukyky.” toteaa Hari. Tai kuten tarkkaavaisuusfilosofi tohtori James Williams Oxfordin yliopistosta Harin kirjassa toteaa: ”Jos haluamme tehdä jotakin, jolla on missä tahansa ympäristössä merkitystä – elämänalueesta riippumatta – meidän on voitava keskittyä olennaisiin asioihin. Jos emme siihen pysty, on todella vaikeaa tehdä yhtään mitään.”
Väitän, että olemme pulassa niin yksilöinä kuin yhteisöinäkin jos/kun emme oikein pysty keskittymään. Ja väitän myös, että jos puhuisimme ratkaisu- ja toimintakyvystä sen sijaan, että puhumme keskittymisestä, kiinnittäisimme asiaan enemmän huomiota. Myös organisaatiotasolla. Keskittyminen tuntuu olevan vähän kuin jokaisen oma ongelma, sen sijaan se, että yhteisö ei pysty ratkomaan haasteita, joita nopeasti muuttuva maailma työntää eteen, on yhteinen kohtalonkysymys.
Robert Waldinger ja Marc Schulz ovat tiivistäneet massiivisen, lähes 100 vuotta kestäneen (ja edelleen käynnissä olevan) Harvardin onnellisuustutkimuksen tulokset kirjaansa The Good Life.
On tullut ilmi, että keski-iän kolesteroliarvot eivät olekaan parhaita indikaattoreita siitä kuinka ihminen vanhenee: tyytyväisyys ihmissuhteisiin on. Tutkimuksen mukaan ihmiset, jotka ovat olleet viisikymppisinä tyytyväisimpiä ihmissuhteisiinsa ovat henkisesti ja fyysisesti terveimpiä 80-vuotiaina. Waldinger ja Schulz puhuvat sosiaalisesta kunnosta, jonka merkitys on vähintään yhtä suuri kuin fyysisen kunnon. Tarvitsemme siis jonkinlaisen ihmissuhde-Ouran…
Hyvät ihmissuhteet vaativat läsnäoloa. Kirjoittajat toteavat, että älypuhelin ja sosiaalinen media varastaa huomiomme pois läheisistä silloinkin, kun olemme fyysisesti lähellä. Kirjoittajat korostavat myös satunnaisten kohtaamisten merkitystä. Nekin tapahtuvat yhä useammin älypuhelimeen kumartuneina…
“Attention is the actual stuff of life” nämä toteavat.
Löytyykö keskittymiskyky sitten vain retriiteistä? Ei. Itse asiassa retriittejä oleellisempaa on harjoittaa parempia läsnäolotapoja arjessa. Retriitti voi kuitenkin olla uteliaisuutta positiivisesti herättävä sysäys johonkin sellaiseen.
Hari toteaa, että keskittymiskyky vaatii voimaa, jota meillä kaikissa kuitenkin sisäisesti on. Se on vähän kuin muskeli, jota pitää muistaa harjoittaa. Hari puhuu kirjassaan monipuolisesti läsnäolotavoista ja -taidoista. Yksi niistä on lukeminen. Lukeminen vaatii keskittymiskykyä, ympärillä olevan maailman poissulkemista ja syventymistä. Läsnäoloa. Läsnäolon tilaa voi tapailla myös luonnossa, sen vaikutukset mieleen ovat tutkitusti myönteisiä. Meditaatiotakin on monenlaista, mantroja ja suitsukkeita ei tarvita, jos ne häiritsevät.
Keskittymiskyvyn puutteessa meistä tulee Harin mukaan ”itsemme tynkiä, jotka kuitenkin sisimmässään aistivat, että meistä olisi voinut tulla jotakin muuta”. Tunnistan tämän. Kyse ei ole niinkään suorituksista ja sitä kautta merkityksen tunteesta vaan puhtaasta läsnäolemisen kokemuksesta. Kokemuksesta, jossa haahuilee, tuhlaa aikaa, ei vain ”vie mennessäs, tuo tullessas” -tapaista ohjelmoitua toimintaa. Hari kehottaa kysymään itseltään, että ”Mitä itsellesi merkityksellistä voisit tehdä nyt?” Tämä toimiikin hyvin someskrollaamisen kynnyksellä. Mutta mitä jos antaisi itselleen ei-tekemisen lahjan? Kysyisi itseltään, kuten meditaatioguru Jon Kabat-Zinn kehottaa: ”olenko hereillä nyt?”
Ei sen kummempaa. Mutta hitto, että se onkin vaikeaa…
Kolme konkreettista inspiraatiota läsnäolon kyvyn kehittämiseen:
Jon Kabat-Zinnin masterclass: Make Your Peace a Priority
New York Timesin toimittajan Kevin Roosin artikkeli vuodelta 2019 siitä kuinka tämä pääsi puhelinaddiktiostaan, artikkelissa mainitaan myös tiedejournalisti Catherine Pricen kehuttu kirja (jota en ole itse – vielä – lukenut): How to Break Up With Your Phone.
Florence Williamsin kiinnostava podcast The 3 Day Effect, jossa tämä hakee tieteellistä selitystä sille, kuinka luonto tekee hyvää aivoille, mielelle ja niin, myös sille keskittymiskyvylle.
Lopulta hyvä ja huono uutinen on sama: kaikki on kiinni omien korvien välistä.
