”Maailmassa, joka näyttää hetkittäin olevan tuhoamassa itseään itsekkyyteen ja kyynisyyteen, voisiko luontoon keskittyminen ja sen vaaliminen olla jotakin yhteistä?”
Lukiessani Juha Kauppisen Kertomus maasta törmään kirjan lopussa tuohon lauseeseen ja huomaan palaavani mielessäni erääseen keskusteluun, joka käytiin jo monta vuotta sitten. Kävin silloin merkityksellisen keskustelun legendaarisen Jari Sarasvuon kanssa. Tunnemme Jarin kanssa pitkältä ajalta toisemme, vaikka emme ehkä kovin läheisesti. Jari on syvällinen ajattelija, älykäs ja monipuolinen tietäjä ja energisoiva ihminen. Siis mainio ihminen, jonka kanssa pohtia elämän tarkoitusta, sen merkityksellisyyttä.
Olin vastikään perustanut Purpose Research Instituten ja pohdin tapoja lisätä työn merkityksellisyyttä organisaatioissa ja toisaalta niitä asioita, jotka tekevät ihmisen elämästä merkityksellistä. Keskustelimme uskonnosta ja sen rakentamasta merkitysviitekehyksestä. Uskonto luo selkeät säännöt ja toimimalla niiden mukaisesti palkinto odottaa viimeistään tuonpuoleisessa. Se luo merkitystä arjen tapahtumille, erityisesti niille ikäville: kaikella on tarkoitus, me emme vain tiedä sitä, sen tietää vain jumala/jumalat.
Yhdysvaltalainen pastori Rick Warren kirjoitti vuosituhannen vaihteessa mielettömään menestykseen nousseen kirjan The Purpose Driven Life, jossa hän kiteytti tämän ajattelun: ”Without God, life has no purpose, and without purpose, life has no meaning.”
Tämän narratiivin rinnalle on kuitenkin rakentunut muitakin tapoja hahmottaa merkitystä – mutta ovatko ne yhtä vahvoja? Kokeakseen olevansa osa jotain suurempaa, järjestelmää, jossa itsellä on jotain merkitystä, tarvitsemmeko me jonkinlaista uskontoa, hengellistä viitekehystä? Tätä pohdimme Sarasvuon kanssa kävelypalaverissamme ympäri Lauttasaarta ja kallistuimme ajattelemaan, että kyllä, ihminen tarvitsee jotain sellaista kokemusta. Mutta onko uskonto enää se viitekehys?
Uskontonarratiivin sijaan tai ainakin rinnalla on nykyään vahva tieteellinen tapa nähdä maailma. Kaikki ei olekaan jumalan kädessä; sairaus tai tsunami eivät ole jumalan rangaistus eikä lottovoitto ehkä tarkoittanutkaan sitä, että jumala kuuli rukouksen. Ihminen päättikin nostaa itsensä jumalaksi jumalan paikalle. Self help -kirjat opettivat meille sen, että kaikki on itsestä kiinni ja aloimme pyöriä oman napamme ympärillä. Palvoimme itseämme ja kykyämme kehittää rajattomasti ideoita, tavaraa, innovaatioita. syntyi narratiivi, jossa ihminen on jumala, ja kaikki muu on alisteista ihmiselle. Jopa luonnonlakien on joustettava ihmisen tahdon mukaisesti. Samalla kun ihminen rakensi, edisti ja kehitti, se riisti, rasitti ja köyhdytti. Siirsimme ongelmat tulevaisuuteen ja mennä porskutimme.
Unohdimme, että elämää todella pyörittää meitä suurempi systeemi: ekosysteemi.
Viktor Frankl totesi, että elämän tarkoitus on löydettävissä maailmasta, ei ihmisen sisältä tai hänen psyykestään, ikään kuin kyse olisi suljetusta järjestelmästä. Frankl tarkoitti tällä ensisijaisesti muita ihmisiä ja ihmissuhteita, vuorovaikutusta. Nykyinen tutkimustieto tietääkin kertoa, että elämän merkityksellisyys ja onnellisuus syntyvät voimakkaasti siitä vuorovaikutuksesta, joka meillä on muiden ihmisten kanssa. Sen laatu on suoraan verrannollinen elämänlaatuun.
Jos kuitenkin otamme Franklin lauseen sellaisenaan, se tarkoittaa kaikkea sitä vuorovaikutusta, jossa ihminen on – siis myös vuorovaikutusta luonnon kanssa.
Kai Alhanen kirjoittaa kirjassaan John Dewey ja kokemusfilosofia kuinka ”mikä tahansa toiminta on laadultaan uskonnollista, kun sitä edistetään ihanteellisen päämäärän vuoksi, esteitä vastaan ja henkilökohtaisten menetysten uhasta huolimatta, koska ollaan vakuuttuneita sen yleisestä ja kestävästä arvosta”.
Tästä pääsemme takaisin Lauttasaaren rannalle Sarasvuon kanssa. Pohdimme siis, että ihminen tarvitsee hengellisen kokemuksen kokeakseen elämällään olevan suurempaa merkitystä. Ihminen tarvitsee yhteyttä. Mutta mitä jos se ei suuntaudukaan ylös, eikä itseen vaan vierelle. Muihin ihmisiin, eläimiin, luontoon. Luonto on monenlainen kokemus, parhaimmillaan hyvin hengellinen. Parhaimmillaan ihminen voi luonnossa kokea olevansa osa jotain ihmeellistä kokonaisuutta. Luonnon kärsiessä ihminenkin kärsii. Päättelimme, että luonto saattaisi olla se kokemus, sen pelastaminen ja elvyttäminen se tehtävä, joka voisi olla ihmisen elämän merkityksellisin hengellinen kokemus, uskonnollinen lähes. Parhaimmillaan tuosta kokemuksesta syntyy vuorovaikutus, josta ihminen on myös vastuussa.
Puhumme jo biofiliasta, joka on ihmisen luontaista taipumusta hakea yhteyttä luonnosta, väitetään, että luonto ”keskustelee” kanssamme solutasolla. Luonnon rauhoittavan vaikutuksen voi konkreettisesti tuntea, oli sitten perinteinen luontoihminen tai ei. Yhteys on ikiaikainen ja vaikka moderni ihminen voi olla sen kadottanut, sen voi löytää uudelleen. Ajattelen, että se lienee välttämätöntäkin ilmastokriisin ratkaisemiseksi.
Eli vastaan kyllä Juha Kauppisen kysymykseen: ”Maailmassa, joka näyttää hetkittäin olevan tuhoamassa itseään itsekkyyteen ja kyynisyyteen, voisiko luontoon keskittyminen ja sen vaaliminen olla jotakin yhteistä?”.
Suuressa mittakaavassa uskon, että olemme kulkemassa kohti laajemman yhteyden tarinaa. Mitä enemmän tiede avaa meille todellista tietoa asioista sitä vaikeampaa on käyttää muuta luontoa, on kyse sitten eläimistä tai metsistä, vain välineellisenä asiana ihmisen hyväksi. Ja sitä välttämättömämpää on pitää elämää, ei vain ihmisen elämää, pyhänä.
Tiellä on kuitenkin vielä monta kuoppaa ja mutkaa, joten Juha Kauppisen kirja ja ajatukset tulevat tarpeeseen.
Kauppinen on jälleen onnistunut kirjoittamaan kirjan, joka on yhtä aikaa tiivis tietopaketti ja toisaalta huokoinen ja kiinnostava lukukokemus, jonka jälkeen kokee toivoa. Siitäkin huolimatta, että Kauppinen ei piilota faktoja, jotka eivät ole myönteisiä. Kauppinen pyrkii kuitenkin kirjan kautta lisäämään ymmärrystä ja onnistuu siinä hyvin. Teksti on ymmärrettävää ja selkeää. Moni luontoon ja ilmastoon liittyvä asia on tavalliselle tallaajalle hankala hahmottaa. Kyse on monimutkaisesta kokonaisuudesta, mikä liittyy mihinkin. Kauppisen vastaus tuntuu olevan: kaikki liittyy kaikkeen.
”Ainoa keino saada hiiltä pois ilmakehästä nopeasti tulevan vuosikymmenen aikana on vahvistaa maapallon ekosysteemejä. Ja koska ekosysteemien vahvistaminen on samalla ratkaisu luontokatoon, tässä on koko ekokriisin ratkaisun. ydin.”
”Metsistä kokonaan kadonneiden lajien mainitseminen synnyttää joskus vähättelyä: mitä sitten, että verihärö, ukkokauniainen ja ontonpimikkä, tai muut vanhojen metsien kovakuoriaislajit ovat kadonneet; kysehän on vain alueellisista sukupuutoista. Näiden lajien yksilöitä on vielä Suomen rajojen ulkopuolella jäljellä.
Vähättelylle ei ole perusteita. Kadonneet metsälajit kokonaisen valtion alueella, joka sattuu olemaan maailman metsäisimpiä, kertovat metsien ekosysteemin köyhtymisestä. Elämän herkimmät kerrokset kuoriutuivat pois Suomen metsistä jo 1900-luvulla, seuraavat kerrokset ovat kuoriutumassa nyt, minkä näyttää uhanalaisten lajien suuri määrä.”
”Mitä vähemmän luonnolla on pinta-alaa, sitä vähemmän luontoon voi varastoitua hiiltä. Sitä enemmän hiiltä on ilmakehässä.”
”Olemme tottuneet katsomaan kosteikkojen raivaamista lajien ja elinpaikkojen katoamisena. Viime kädessä kyse on paljon perustavammasta prosessista, jossa yksinkertaisesti jätämme yhä vähemmän kasvillisuuden peittämää pinta-alaa ja kemiallista energiaa muun elollisen luonnon käyttöön.
Kun energiasta merkittävä osa päätyy ihmiselle, muita lajeja voi olla olemassa vähemmän kuin aiemmin.”
Ihminen voitti? Hmm.
”Jos kilpailemme kaiken hiilen, energian, veden ja tilan itsellemme, saatamme nimittää sitä voittamiseksi. Mutta jos meiltä puuttuu tulevaisuus, jossa juhlia voittoa, onko se silloin voitto ollenkaan?”
Kauppinen käsittelee aihetta todella monipuolisesti matkustaen aina Amazonilta Barcelonan superkortteleihin. Metsistä kaupunkeihin, maatiloilta kosteikkoihin. Hän pyrkii etsimään ennen kaikkea ratkaisuja. Mitään nopeita pikavoittoja ei kuitenkaan haeta vaan toimintatapojen perusteellista muutosta. Hän varoittaa myös ajatuksesta, että on myöhäistä tehdä mitään.
”Mutta Suomen kohdalla tilanne on erityinen: meillä on oikeasti jäljellä suurin osa metsien alkuperäisestä, jääkauden jälkeen tänne levinneestä lajistosta. Se on pääomaa, jota on mahdotonta täysin kuvailla sanoilla, vielä vähemmän määritellä rahalla.
Suojelemalla Etelä-Suomen viimeiset metsät ja perustamalla niiden ympärille isoja, yhtenäisiä suojelualueita, joista tulee ajan mittaan jatketta vanhoille metsille, voidaan turvata metsäekosysteemien toimiminen vakaasti.”
Kirjassa tutustutaan kiinnostaviin ihmisiin ympäri maailmaa kuten apulaisprofessori Ben Sullivaniin, jonka työhuoneen ovessa, Renon yliopiston käytävällä Nevadassa on punainen tarra: Tähtien sodan Phoenixin symboli.
”Tarra ovessa muistuttaa työni olevan tärkeää, koska se auttaa meitä vastustamaan ison hiilenkulutuksen, rahaan keskittyvän, raiskaamisen ja ryöstämisen asennetta.”
Kauppinen käsittelee myös kaupunkeja ja niiden velvollisuuksia ja mahdollisuuksia. Barcelonassa Kauppinen käy tutustumassa Poblenoun superkortteliin, useamman korttelin yhdistelmään, jonka tavoitteena on parantaa kaupunkielämän laatua vähentämällä liikennettä, melua ja saasteita – ja samalla lisäämällä vihreää tilaa, turvallisuutta ja yhteisöllisyyttä.
”Mieleen juolahtaa kysymys: eikö tässä kuuluisi olla jotakin? Mitä kadulla kuuluu olla? Siitä puuttuu tungos. Olemme niin läpikotaisin kadun metelin, pakokaasujen ja autojen tauottoman virran turruttamia, että kun ne puuttuvat, katu tuntuu tyhjältä. Vasta kun hyväksyy, että ihmisten askelien ja lintujen äänet kuuluvat ja erottuvat, ja että se on ihan ok, rauhaan alkaa tottua. Sitten se alkaa tuntua luksukselta.”
Kauppinen pohtii sitä, kuinka ymmärrämme joskus vasta jälkikäteen, kun olemme menettäneet sen, mikä on ollut merkityksellistä. Silti olisi osattava vaalia ja suojella sitä jo nyt.
”Mutta kasvit ja mikrobit, ne ovat tämän planeetan sisään- ja uloshengitys. Se on hengitys, jonka sammutamme yhä laajemmilta alueilta kasvillisuutta raivatessamme. Mikä se silloin on? Kuolema? Jonkinlainen infarkti, ehkä kuolio, laajat osat kehoa: sammutettu.”
Voisi sanoa, että elämme jo tässä menetyksen tilanteessa ja se näkyy mm. ilmastoahdituksena. Silti elämme myös samalla tilanteessa, jossa voi vielä tehdä paljon, planeetta ei ole vielä kuollut.
”Valtasi on laajempaa kuin luulet. Lue, puhu julkisesti. ne kuuntelevat, vaikka eivät näytä sitä. Esitä koulullesi, työpaikallesi, yhteisöllesi puihin, luontoon kajoamattomuutta ja niittyjen perustamista. Luo yhteyksiä, kauaksikin. Ihmiset vastaavat iloisesti yllättyneinä.
Kirjoita nettiin kotialueesi nimi ja ’luonnonsuojeluyhdistys’ tai sana ’metsäaktivistiksi’. Jos sinulla on metsää, jätä silleen tai etsi ’arvometsä’ tai ’metsän hoitotahto’, jos pihaa, etsi ’niityn perustaminen’. Jos paljon rahaa, osta isoja aloja. Käy luonnossa, yhdessä ja yksin. Älä ajattele liikaa sitä, miten meidän lopulta käy. Kyse on suunnan muuttamisesta.”
Toisin sanoen, tekoja. Tarvitaan tekoja. Kauppisen kirja toimii tähän erinomaisena kiihdytyskaistana. Samoin kuin Kauppisen edellinen kirja Heräämisiä.
