Herätys!
Innoittajana Juha Kauppisen kirjaHeräämisiä ja Virpi Suutarin elokuva Havumetsän lapset
Henry David Thoreaun klassikossa Walden on kohta, joka tuntuu erityisen tutulle. Thoreau kertoo siinä, kuinka herää aina aikaisin ja kylpee lammessa. Hän kuvaa sitä uskonnolliseksi harjoitukseksi ja sen olleen yksi parhaista asioista, joita hän päivinään luonnossa teki. Olen viettänyt kesäni 0-vuotiaasta asti Etelä-Savossa, Puula-järven keskellä saarenpäässä. Isovanhemmillani oli tapana aina mökillä ollessa käydä aamu-uinnilla. Tapa on periytynyt. Allekirjoitan Thoreaun ajatuksen siitä, että se on kuin hengellinen kokemus, siinä tuntee olevansa osa jotain hämmästyttävää, itseään isompaa, mystistäkin. Oli tyyni tai myrsky, satoi vettä tai räntää, oli kylmää tai ”linnunmaitoa”, pulahtaminen järveen aikaisin aamulla on mielestäni yksi parhaita asioita, joita ihminen voi elämässään tehdä.
Kuinka näin on päässyt käymään? Olen kolmannen polven helsinkiläinen, kaupunki on osa minua, oikeastaan osa DNA:tani. Kaupungin rytmi miellyttää minua, samoin sen mahdollistama anonymiteetti. Kaupunki tarjoaa mahdollisuuksia lähes rajattomasti uteliaisuuteen ja kohtaamisiin, se ravistaa ihminen hereille apatiasta ja pakottaa elämään aistit terävinä. Se mahdollistaa yksin olemisen turvallisesti joukossa. On lähes mahdotonta ajatella, että asuisin muualla kuin Helsingissä. Aviomiehiä olen vaihtanut, kaupunkia en.
Vietin lapsuuteni Töölöläisessä kerrostalokaksiossa. Oma tila neljän hengen perheessä rajautui makuuhuoneen keskellä olevan Lundia-hyllyn taakse. Sain huoneen ikkunapuolen, onneksi. Ikkunasta avautui maisema, korttelin kerrostalojen yhteinen takapiha, jokaiselle talolle aidattuna pieni pläntti. Kaupunkiasunnossa oli aina ahdasta. Joku oli aina kotona. Vapaus avautui ulkona vaikkakin rautalangalla aidattuna. Hyppimällä pienellä takapihalla kiveltä toiselle, tutkimalla ruohikossa möyriviä pikkuasukkaita, ihmetellessä sinänsä aika vaatimatonta (sanoisin jopa rumaa) piharatamoa. Oman kerrostalomme piha-alueella oli iso omenapuu, jonka jokakeväinen kukkiminen oli aina yhtä ihmeellistä. En tainnut malttaa olla poimimatta oksia maljakkoon, vaikka se olikin kiellettyä.
Todellista vapautta piti kuitenkin odottaa kesään asti. Mökillä, luonnon ja järven keskellä, rantakivellä istuessa, omia maailmoja kuvitellessa koin ja koen olevani vapaa. Luonto merkitsee edelleen vapautta. Luonnossa aika pysähtyy. Luonto elää niin täysin ja vahvasti omia syklejään, ettei viikon päivällä tai kellon viisarilla ole siihen valtaa. En ole uskonnollinen ja kirkkoonkin kuulun vain laiskuudesta. Luontoon sen sijaan uskon. Luonto on jotain syvempää kokemusmaailmaa kuin ihmisen luoma. Luonnossa on jotain hämmästyttävää. Vaikkapa se tunne, kun sienimetsässä hetkeksi nostaa katseen maasta taivaalle, puiden keskeltä avautuu aukko taivaalle, jota puiden kruunut kehystävät.
Luonnon ajattomuus mahdollistaa myös oman ajan pysähtyminen, ajan tuolla puolen olemisen. Se on olemista jossain ihmisyyden, uskaltaisiko sanoa sielun, ytimessä. Luonnossa on hyvä olla, siihen voi nojautua ja se ottaa vastaan. Se ei vaadi, siinä voi olla. Sen kautta voi hengittää vapaasti.
Annanko itse luonnolle mitään vastalahjaksi?
Nappasin hyllystä Juha Kauppisen teoksen Heräämisiä uudelleen luettavaksi nähtyäni Virpi Suutarin erinomaisen elokuva Havumetsän lapset. Suutari on kertonut kirjan olleen yksi elokuvan innoittajista, minut se innoitti pohtimaan omaa osallisuuttani. Kai Alhanen puhuu monessa teoksessaan (Dialogi demokratiassa, Dialogikirja) dialogista, vuoropuhelusta ja käyttää termiä osallisuustaju. Osallisuustaju on ihmisen tietoisuutta siitä, kuinka tämä itse yksilönä vaikuttaa ympärillään olevaan maailmaan ja toisaalta kuinka ympäröivä maailma vaikuttaa ihmiseen itseensä. Ajattelen, että Alhanen voi tarkoittaa tätä laajemminkin kuin vain inhimillisen vuorovaikutuksen näkökulmasta. Olemmehan vuorovaikutussuhteessa myös luontoon.
Kauppinen käsittelee hienosti omaa heräämistään. Hän puhuu omasta avainkokemuksestaan luonnossa, omasta luontosuhteestaan ja siitä kuinka voi olla luontoihminen, mutta onko se sittenkään sama kuin luonnonsuojelija? Ei lähellekään. Jään miettimään omaa luontosuhdettani. Luontoihminen? Ehdottomasti. Luonnonsuojelija? En lähellekään. Arvostan ja rakastan luontoa, mutta en ole laittanut itseäni alttiiksi luonnonsuojelun nimissä. En ole siinä mielessä ”herännyt”.
Kauppinen kirjoittaa kuinka heräämistä ennen olemme tilassa, jossa ”asiat tiedostetaan, mutta puuttuu voima ja rohkeus yrittää muuttaa niitä. Tähän voi olla monia syitä. Yksi on illuusio siitä, että hallitsevien normien haastaminen olisi mahdotonta.”
Biologi Rachel Carsonin klassikkokirjasta Äänetön kevät sanotaan lähteneen liikkeelle maailmanlaajuisen ympäristöliikkeen rakentamisen. Se ravisteli ja herätteli. Ja yleensä ravistelijoista ja herättelijöistä ei pidetä. Kauppinen kirjoittaa kuinka ”Toimittajat ja Äänettömän kevään arvostelijat kirjoittivat Carsonin olevan ’hysteerinen nainen’, joka käytti ’tunteisiin vetoavia sanoja’, sekä yliherkkä nainen, jonka sanoja syytettiin myrkyllisemmiksi kuin myrkyt joista hän kirjoitti.
Kemianteollisuuden viestintäpäällikkö nimitti Carsonia luonnon tasapainon kultin fanaattiseksi puolustajaksi. Entinen maatalousministeri hämmästeli julkisesti, miksi ’vanhapiika, jolla ei ole lapsia, on niin kiinnostunut geeneistä’.”
Kuten Kauppinen kirjassaan kuvailee usein luonnonsuojelu on kiinni jostain yksilöstä, tämän sinnikkyydestä ja jaksamisesta: ”Yksin jääminen ja eräänlainen kylähullun maine ovat tyypillinen kohtalo luonnonsuojelijalle. Kun yksi naama puhuu mediassa aina samasta asiasta, ihmiset ajattelevat, että eikö tuokaan keksi muuta tekemistä. Yksinkertainen selitys asioiden henkilöitymiselle on, että vain hyvin harvat haluavat omistautua suojelulle…”
Koen pistoksen sydämessäni. Kuinka Puulakin voi? Järvien tila Suomessa? Oman elämäni aikana olen jo nähnyt muutoksia. Lapsuudessani järvessä uiminen oli mielestäni ylivertainen kokemus verrattuna mereen myös siksi, että siinä saattoi hörppiä virkistävää vettä samalla kun ui, kuinka kätevää! Nykyään järviveden juominen sellaisenaan ei ole suositeltavaa. Kahvikin keitetään hanaveteen, jonka tuomme kaupungista. Ja Puula on kuitenkin yksi puhtaimmista järvistämme. Maabrändihankkeessa yli kymmenen vuotta sitten yksi tavoite oli tehdä suomalaiset ”järvet juotaviksi”. Lyödäänkö vetoa, ettei sille ole tapahtunut mitään? Ei ehkä löydy niitä ihmisiä, jotka jaksavat sinnikkäästi laittaa itsensä alttiiksi ”kylähullun” maineelle.
Kauppisen kirjassa tutkija Donner-Amnell toteaa metsien suojeluponnisteluista, että ”Saimme monta kertaa kuulla, että ei kannata ruveta, ajanhukkaa. Meidän suurin voima oli mielestäni se, että me ei tiedetty, että se mitä me vaaditaan ei ole mahdollista.”
Mikä sitten on mahdollista?
Virpi Suutarin Havumetsän lapset on elokuva, jonka katsomisen pitäisi kuulua jokaisen suomalaisen kansalaisvelvollisuuksiin. Me pidämme itseämme luontoihmisinä, puhumme luonnosta ja sen puhtaudesta, rauhasta ja hiljaisuudesta. Mutta suojelemmeko me luontoa? Elokuva kertoo muutaman aktivistin kautta siitä ilmapiiristä, jossa elämme ja siitä kuinka vaikeaa siinä ilmapiirissä on sittenkin rakastaa metsää. Luonto ja metsät ovat meille talouskeskustelu, tulonlähde ja pidämme itseämme rationaalisina ja pragmaattisina vaikka todellisuudessa asiat voisi nähdä toisinkin. Elokuva kertoo myös ihan mielettömän ihailtavasta sinnikkyydestä ja epämukavuuden sietämisestä, kun taistelee itselleen merkityksellisen asian puolesta. Mutta eikö metsien pitäisi olla koko Suomen taistelu?
Luonto ja metsät, luonnonsuojelijat ja vapaaehtoinen työ luonnon puolesta ovat tietysti elokuvan teemat. Syvemmällä on vielä jotain muuta: valta, vallan rakenteet ja niiden muuttamisen hankaluus.
Elokuvassa on kohtaus, jossa Minka on Oton kanssa teltassa. Minka yrittää sanoittaa kokemustaan oltuaan palaverissa metsäteollisuuden miesten kanssa. Hän puhuu siitä, kuinka vastassa on homogeeninen joukko miehiä, joiden kanssa ei tunnu oikein olevan edes yhteistä kieltä. Kuinka puhua rakkaudesta metsään metsäteollisuuden kanssa? Kuinka sanoittaa paniikinomaista huolta ilmastonmuutoksesta, lajikadosta ja hengittämisen tilan katoamisesta ihmisille, joiden työnä on tehdä metsällä rahaa? Metsäteollisuus voi armollisesti ottaa ”ituhipit” vastaan ja jopa ihan tosissaan käydä keskustelun näiden kanssa, mutta realiteetit rakentuvat jossain muualla kuin siinä keskustelussa. Se ei ole määritelmän mukaisesti oikea dialogi, jossa keskustelijat ovat samanarvoisia.
Pelilauta on rakennettu joidenkin parametrien varaan, pelin säännöt ovat selkeät, niiden muuttaminen tuntuu mahdottomalta. Ja usein onkin.
Minkan pohdiskelu vei omat ajatukseni työelämään ja valtaan. Siihen kuinka uskoisin, että aika moni nainen on ollut samankaltaisten ajatusten äärellä, kuinka pitää olla ”jonkunlainen”, jotta voi tulla otetuksi vakavasti. Toisin sanoen mies. Onhan se, että on tullut tituleeratuksi ”hyvänä jätkänä” ollut nimenomaan osoitus siitä, että on tullut otetuksi tasa-arvoisena peliin.
Useita vuosia sitten törmäsin naiseen, joka oli nimitetty yrityksensä johtoryhmään ainoana naisena. Hän kertoi huomaamattaan ruvenneensa pukeutumaan housupukuihin ja jopa puhumaan kuin miehet. Kunnes hän itsekin havahtui siihen, ettei diversiteetti toki tarkoita sitä, että tulee valituksi erilaisena ja muuttuu samanlaiseksi.
Niin siinä kuitenkin helposti käy. Normeja on kivuliasta muuttaa.
Kauppinen kirjoittaa hienosti tästä:
”… kirjoitan itseni erilleen tästä kaikesta. Erilleen luonnosta, ’luontointoilusta’, erilleen luonnonsuojelijoista, ihmisistä, jotka panevat oman elämänsä ja turvallisuutensa alttiiksi puolustaen sitä kaikkea, mitä minä rakastan ja mitä on jo tuolloin vuorenvarmasti ymmärtänyt rakastavani. En syytä tästä ketään. Minulle on käynyt hyvin. Kasvu elämässä on tällaista.
Mutta asiaa kannattaa pysähtyä miettimään.
Koska noita vahvoja miehiä on kaikkialla. Vahvoja, hyvää tarkoittavia aikuisia. Edustamassa yhteiskunnan realismia, pitämässä luonnon marginaalissa, pitämässä huolen siitä, että luonnonsuojelu pysyy vähintään hivenen arveluttavana toimintana.”
Realismi, tuo sana, jolla voi tappaa kaiken kauniin.
Jenn Shapland kirjoittaa kirjassaan Thin Skin myösRachel Carsonista, joka kysyy, että onko luonnon suojeleminen todellakin vain ”tunteellisuutta”?
”Are we being sentimental when we care whether the robin returns to our dooryard and the veery sings in the twilight woods? A world that is no longer fit for wild plants, that is no longer graced by the flight of birds, a world whose streams and forests are empty and lifeless is not likely to be a fit habitat for man himself, for these things are symptoms of an ailing world.”
Shapland puhuu kirjassaan sellaisen elämän puolesta, joka on todellista vuorovaikutusta myös luonnon kanssa, kestävää ja suojelevaa. Elämä on rakennettu sellaisen pelilaudan päälle, jonka arvomaailma työntää meitä elämään kestämättömästi: “To be alive right now and to try to be aware of the broader impacts of my own actions feels like drowning.”
Mitä yksittäinen ihminen voi tehdä? Mikä oikein on mahdollista? Jään miettimään, että onko juuri tällainen oman pienuuden voivottelu syy siihen, että mikään ei muutu? Realisteina emme laita itseämme likoon oikein minkään puolesta, jos nyt lintulaudan jaksamme rakentaa takapihalle…
Kauppinen toteaa kirjassaan myös, että ”Joskus on valaisevaa pysähtyä faktoihin: vaikka pyrin elämään ekologisesti, minä en voi omilla kulutusvalinnoillani ratkaista maailman ongelmia. Tuntuu, että tätä ei saisi sanoa ääneen. Se on sääli, sillä tämä ajatus on reitti eteenpäin.”
Sanooko hän, että me teemme liian vähän? Että ei riitä, että ryhtyy kasvissyöjäksi, meidän on löydettävä tapa tehdä jotain yhdessä ja enemmän? Muuttaa pelisääntöjä? Vastustaa vallan realismia ja muuttaa peliä? Uskon, että jotain tällaista Kauppinen ja myös Virpi Suutari yrittävät meille sanoa.
Sillä Kauppisen kirjan voi lukea ja Suutarin elokuvan voi katsoa kahdesta näkökulmasta.
Toinen näkökulma tuntuu masentavalta. Yksittäisiä kylähulluja taistelemassa taistelua, jota ei voi voittaa. Samalla kun ihailemme näitä sankareita, teemme sen ulkoapäin, osana sitä ”realistista” porukkaa, joka tarpoo olemassa olevien pelisääntöjen maailmassa ja ajattelee, että joku poliitikko ratkoo varmaan näitä ongelmia. Unohdamme olevamme osa sitä yhteisöä, joka määrittelee kollektiivisen moraalikäsityksemme. Myös sen, mitä luonto meille on.
Kirjan voi lukea ja elokuvan nähdä myös onneksi toisestakin näkökulmasta. Kauppinen antaa useita esimerkkejä siitä, kuinka lopulta luonnon suojeleminen on usein tapahtunut siksi, että yksittäiset ihmiset ovat jaksaneet olla sinnikkäitä. Toivottomuuden tunteesta ja haukutuksi tulemisesta huolimatta nämä ovat jaksaneet muistuttaa, valittaa, osoittaa mieltään. Kirjoittaa, puhua, ravistella, tulla pidätetyiksikin. Olla naurunalaisia. Lopulta monessa tapauksessa muutoksia on tapahtunut, niin asenteissa kuin lainsäädännössä. Muutoksia, joiden seurauksena niin ympäristö, luonto kuin ihminenkin voi paremmin. Suutarin elokuvan Idat ja Minkat muuttavat maailmaa. Kuka tahansa meistä voi. Jos haluaa.
Iida Turpeisen romaani Elolliset on monitasoisesti hieno kuvaus ihmisestä ja luonnosta ja suhtautumisestamme luontoon. Kirja on kertomus siitä, kuinka ihminen tappaa lajin toisensa jälkeen, ehkä lopulta itsensä? Tarina siitä, kuinka ihminen on kautta aikojen (ja epäilemättä tänäänkin) kaikesta tiedostaan huolimatta, itsensä luonnon yläpuolelle nostamalla, tehnyt valtavaa tuhoa, tallannut alleen ainutlaatuisia lajeja surutta ja käyttänyt luonnon resursseja tuhlaavasti, törkeästi ja anteeksiantamattomalla tavalla.
Pieniä toivonpilkahduksiakin Elolliset antaa:
”Tuulenpuuska tarttuu papereihin ja John puristaa ne itseään vasten estääkseen niitä lentämästä ympäri saaren. Lokit antavat tuulen nostaa itsensä korkealle ilmaan, huutavat noustessaan, ja Grönvall kerää luonnoksensa ja astuu sisään pumppuhuoneeseen ennen kuin sade alkaa. Hän kiehauttaa vettä ja valmistaa teen, ja maistelee sanaa suussaan. Aspskårin luonnonsuojelualue. 27 hehtaaria maata ja 342 hehtaaria suojeltua vettä. Kolmekymmentä vuotta heidän yhdistyksensä huolehti saaresta, mutta nyt linnut ovat saaneet ylleen lain suojan, ja heidän vartiovuoronsa päättyy.”
Koneisto voi olla ihmistä vahvempi, mutta ihminen on aina koneistoa edellä. Yhteiseksi muodostunut elämänmuoto jauhaa vielä kokonaisuudessaan rataa mitä kulkee, muutos tuntuu mahdottomalta ja liian hitaalta. Ja niin se onkin, jos jää odottamaan. Yksittäinen ihminen on sen sijaan nopea ja voi halutessaan myös tehdä paljon. Kääntääkseen historian kulkua tämän pitää kuitenkin uskaltaa ja olla sitkeä. Olla välittämättä kritiikistä, naureskelusta tai vähättelystä. Toisaalta ihmiskunnan pitää lakata ajattelemasta eläimiä hyödykkeinä. Elolliset-kirjan kohtaus siitä, kuinka ihminen tappaa merilehmiä surutta ”varastoon” ja jättää mätänemään, kun ei ehdikään syödä, on karmeaa luettavaa. Vieläkin karmeampaa sillä se on totta joka päivä. Teurastamoihin kävelee tälläkin hetkellä eläimiä, joiden kohtaloksi koituu roskakori.
Samalla ihminen tuhoaa elinympäristönsä ja tulevat elinmahdollisuudet myös itseltään. Matthieu Ricard pohtii kirjassaan A Plea for Animals sitä, voiko ihminen todellisuudessa irrottaa itsensä luonnosta, vaikka joskus pitää sitä jopa kehityksen osoituksena. ”But is it possible to extract oneself from a totality of interdependence with which we are intimately enmeshed? Can I extract myself from my own body? Can clouds extract themselves from the athmosphere?”
Tänä keväänä olen kaivannut kipeästi linnunlaulua. Mökkikausi alkaa saaressa vasta yleensä äitienpäivän aikaan, kun järvi saa ravisteltua jäät päältään ja saari ottaa meidät vastaan. Huhtikuussa sinne on valtava kaipuu, malttamattomuus ja ikävä. Huhtikuun alussa yhtenä aamuna lähdin koiran kanssa aamukävelylle kuten normaalisti seitsemän maissa. Tultuamme kadulle tuntui siltä, että jokainen mahdollinen jakeluauto huristi ja kaasutti juuri silloin kadulla. Vastapäisen talon kattoremontti piti huolen siitä, että vasarointia ja meteliä riitti. Yhtäkkiä tuntui siltä, että en voi edes hengittää. Kiirehdimme puistoon, jossa lintujen laulu vähän helpotti. Teki mieli huutaa kaupungille, että turpa kiinni, linnut laulaa!
Kauppinen kirjoittaa kirjassaan Heräämisiä kuinka ”herääminen” ei ehkä tapahdu valaistumisen hetkenä vaan on ennemmin sarja tapahtumia, jotka johtavat omaa ajattelua ja käyttäytymistä toisille raiteille, kunnes lopulta: ”Ymmärsin, että vaikka kuinka muuta väittäisin, olen osa tätä yhteiskuntaa, luonnon puolestapuhuja, sellaisena minua moukaroidaan.”
Muistan lukeneeni joskus tarinan, saattoi olla buddhalaista viisautta, ihmisestä ja kukasta.
Tarinassa ensin ihminen kävelee luonnossa omissa ajatuksissaan, tärkeine puuhineen. Tämä ei huomaa tienposkessa kasvavaa kaunista kukkaa vaan astuu kävellessään hajamielisenä sen päälle. Seuraavaksi ihminen kävelee luonnossa vastaanottaen sen kauneutta ja kaikkea mitä luonnon rauhasta itselleen saa. Tämä huomaa tien poskessa olevan kauniin kukan ja poimii sen mukaansa, laittaa kotonaan maljakkoon, kunnes kukka kuolee ja tämä heittää sen pois. Viimeiseksi ihminen kävelee luonnossa, ihastelee sitä ja arvostaa. Tämä näkee tien vieressä kasvavan kauniin kukan, pysähtyy katselemaan sitä, sen kauniita terälehtiä, värin välkehtimistä auringonvalossa. Hän kumartaa kunnioittavasti ja antaa kukan jäädä kasvamaan.
Tarina on jäänyt mieleeni. En ole se ensimmäinen, mutta en se viimeinen viisaskaan. Ehkä tarina kuvaa jollain lailla sitä heräämisen tietä, jota olisi hyvä kulkea? Ettei aseta ihmistä muun luonnon yläpuolelle vaan elää rinnalla. Arvostaen, kunnioittaen ja suojellen. Ehkä yhä useamman meistä pitäisi uskaltaa herätä luontoihmisestä luonnonsuojelijaksi. Luonnosta nautiskelijoista sen turvaajiksi. Sen käyttäjistä sen ystäviksi. Sen yläpuolella olevista sen vertaisiksi. Kauppisen ja Suutarin yhteinen toivo selvästi kuitenkin asuu yksittäisissä ihmisissä, jotka uskaltavat haastaa sen järjestyksen, johon olemme tottuneet.
Seinälläni on suomalaisen Johnny Ramstedtin taulu, jossa on teksti: What are you doing to make things better?
Niin, mitä?
