Levottoman lukijan joulukalenteri esittelee 24 kirjaa, jotka kannattaa lukea ja/tai ostaa lahjaksi.
Toisen luukun takaa paljastuu: Karl Ove Knausgård: Talvi (suom. Jonna Joskitt-Pöyry), Like 2016
Nide kirjakaupassa oli maanantaina keskustelu Knausgårdista. Paikalla keskustelemassa olivat Juha Itkonen ja Niklas Thesslund ja haastattelijana Taru Torikka. En ole itse lukenut Knausgårdin Taisteluni -kirjaa, jota kilvan ylistetään ja oli kiinnostavaa kuunnella kuinka Knausgård on tehnyt vaikutuksen esimerkiksi Juha Itkoseen tai ajatuksia siitä kuinka Knausgård osasi antaa ihmisille jotain sellaista, jota fiktio harvoin on. Tai kuinka selvästi kirjan henkilöhahmojen ollessa niin selvästi Knausgård itse ja tämän läheiset ystävät jopa pariskunnan juuri uutisoitu avioero tuntui keskustelijoista melkein kuin oma ystäväpariskunta olisi eroamassa. Käytännön vinkkinä otin keskustelusta sen, että Taisteluni-sarjan parhaat osat taisivat olla 1,2 ja 6, ja keskustelijat olivat sitä mieltä, että kirjat voi lukea missä järjestyksessä tahansa, eli ehkä joululomalla sitten kahlaan niitä.
Sen sijaan joululahjaksi Knausgårdin kirja Talvi sopii erinomaisesti. Keskustelijat arvioivat tämän uuden vuodenaika-sarjan olevan jonkinlainen sovitustyö hurjalle omakohtaiselle Taisteluni vuodatukselle. Ehkä niin. Tämä kirja sopii monelle, itse ajattelin hankkia tämän molemmille pikkuveljilleni. Ohessa kirjasta muutama sana. Tämä arvio ilmestyi alunperin täällä.
”Menneisyys on lopullisesti menetettyä aikaa, mutta se, mitä ei edes tapahtunut, on menetetty kahteen kertaan.”
Knausgårdin uudessa sarjassa Syksy ei minua erityisesti sävähdyttänyt. Ihan sisäsiisti, vähän kaunisteleva teos, jota kirjoitetaan syntymättömälle tyttärelle. Pieniä ja isoja asioita välikkäin, siitä ilmeisesti piti tulla oivallus. Elämä on pieniä ja isoja asioita. Mitä sitten? Sen sijaan Talvi onkin jo paljon sykähdyttävämpi. Kieli on reippaampaa, rehellisempää. Kun Knausgård esimerkiksi pohtii aikuisuutta, on vaikea tehdä tulkintaa siitä, onko asia hänen mielestään näin aikuisena nyt hyvin vai huonosti?
”Silloin ihmettelin, miksi vain lapset tarttuivat niihin mahdollisuuksiin, sillä ikinä en nähnyt kenenkään aikuisen punnertautuvan katolle tai kielekkeelle ja hyppäävän kinokseen, mutta nyt, kun olen aikuinen, sekä hyppy tuntemattomaan että siihen liittyvä vapaus tuntuvat ajatuksina epämieluisilta. Eivätkä vain siksi, että hyppiminen on lapsellista ja naapurin nähden katolta loikkaaminen olisi noloa, vaan myös siksi, että tottumus, pysähtyneisyys ja urautuminen ovat kuin vanhoja ystäviä, jotka tunnen läpikotaisin ja joihin voin aina luottaa, ja se on tärkeämpää kuin uutuus, pudotus ja vapaus.”
Kanusgård pohtii kirjassa minuutta ja sen suhdetta muuhun maailmaan:
”Me olemme toistemme armoilla. Kaikki tunteemme ja toiveemme ja halumme, meidän jokaisen koko yksilöllinen psyyke kaikkine kummallisine sopukoineen ja luutumisineen, jotka ovat kivettyneet jo varhaislapsuudessa ja joita on lähes mahdoton kangeta auki, saavat vastaansa muiden tunteet ja halut ja heidän yksilölliset psyykensä.”
”Oivalsin, että vastauksen kaipuu asuu meissä niin syvällä, että sen täytyy olla yksi ihmisyyden peruspiirteitä, suorastaan sen tunnusmerkki.”
”Siinä lienee minuuden perusta: halun ja sen täyttymyksen sekä kivun ja sen välttämisen välitilassa, koska on oltava jotain mikä haluaa ja tahtoo, jotain mikä tuntee kipua ja tahtoo sen pois. Mikä se on?”
”Tunteet ja mieliala eivät myöskään tunnu kuuluvan minuuteen, minuus pikemminkin tarkkailee niiden jatkuvia muutoksia ulkopuolelta, mutta tunteet ja mieliala saattavat joskus ottaa sen valtaansa ja maalata sen omilla väreillään, kuten hillittömässä raivossa, suunnattomassa ilossa ja masennuksessa.”
Elämää Knausgård tulkitsee monesta näkökulmasta:
Ihminen on:
”Se, että ihmisruumis on täynnä nesteitä ja että pysymme hengissä, koska ruumiinnesteet kulkeutuvat elimestä toiseen tuhansissa pienissä putkissa, joita on isoista, letkumaisista suolista aivojen pieniin hiussuoniin, ja että kaikkia eliöitä, jopa alkeellisimpia puita, halkoo samantapainen putkisto, tekee putken toimintaperiaatteesta kenties tärkeimmän elämän ehdon ja ihmisestä siivilän sisaren.”
Millaista elämä voisi olla?
”Vaikka kukaan ei koskaan kehunut eikä kritisoinut juuri meidän ilotulitustamme, koska se luultavasti hukkui muuhun räiskeeseen, se ei haitannut, koska se kahdenkymmenen minuutin pätkä vuodesta oli niin suunnattoman riemukas ja energinen, ettei yläpuolellemme tuokioksi piirtynyt kuva, jossa väikkyi kaunis, loistelias rinnakkaismaailma, kerta kaikkiaan voinut olla illuusiota vaan sen oli pakko perustua johonkin todelliseen: meidänkin elämämme voisi olla sellaista.”
Ja toisaalta millaista on elämä alkoholistina?
”Humala, joka elähdyttää heitä, pitää samalla heitä vankinaan. Juuri sellaisena muistan isäni viimeiset vuodet, hän oli vankina jossain eikä löytänyt sieltä ulos. Hänen talvensa oli loputon, lumi tuiskusi ja tuuli tuiversi joka paikassa, ei vain hänen talonsa ulkopuolella vaan myös sen sisällä. Sellaista minä kuvittelen sen olleen. Että lumi tuiskusi ja tuuli tuiversi makuuhuoneessa, portaissa, keittiössä, olohuoneessa. Että hänen sielussaan, mielessään ja sydämessään oli talvi.”
Mitä on Knausgårdin mielestä tuo arki, jota nyt niin moni glorifioi parhaaksi elämässä?
”Arki saa kaiken katoamaan, arki on kuin vyöhyke, jonka sisälle joutuvat asiat ovat tuomittuja unohtumaan.”
Hieno kirja. Hesarin arvio kirjasta täällä. Juha Itkosen kirjoitus Knausgårdista ja Taisteluni-sarjasta täällä.
