”En saa ikinä elää sitä vaihtoehtoista, perheetöntä elämääni, sillä kun tämä elämä päättyy, kun olen elänyt kaikki minulle annetut aamut, olen yksinkertaisesti vain kuollut.”
Juha Itkosen kirja Teoriani perheestä on hieno ja rehellinenkin kuvaus – kai voi nykymittapuulla sanoa – suurperheen isästä. Nelilapsisen perheen arki ja toisaalta oma lapsuudenperhe ja siitä saadut muistot ja mallit vuorottelevat kirjassa hienosti luoden yhteyksiä, sellaisiakin, joita kirjoittajakaan ei ole heti itse havainnut:
”Mutta ruumiissani elää muisto isäni fyysisestä vahvuudesta. Miltä tuntui istua hänen harteillaan ja tuntea hänen sormiensa puristavan sääriluitani, muistan sen, ja sen miten isä piti käsistäni kiinni ja kipusin hänen reisiään pitkin ylös ja tein kiepin. Miten hän heitteli minua ilmaan ja otti kiinni ja nauroi, nauroimme molemmat, senkin muistan, ja olen siirtänyt kaiken eteenpäin omille lapsilleni, kiepit ja heittelyt ja harteilla istumiset, kaikki on mennyt kiertoon, kesti yllättävän kauan ennen kuin tajusin sen.”
Itkonen ei siis voivottele sen elämän perään, jota eläisi ilman perhettä, päinvastoin. Tämä on päättänyt nauttia elämästä sellaisenaan täysin siemauksin. Mutta kiinnostavaa on pohdinta siitä kuinka perhe vaikuttaa omaan identiteettiin.
Itkonen pohtii mistä perhe alkaa ja mihin toisaalta loppuu. Kiinnostavia kysymyksiä. Me tulemme jonkinlaisesta perheestä ja elämme toisenlaisessa perheessä ja vaikka Itkonen ehkä turhan suoraviivaisesti yhdistää perhe-termin vain sellaiseen perheeseen, jossa on lapsia, ymmärrän sen ja hyväksyn. Itkonen puhuu omista kokemuksistaan ja hyvin puhuukin. Perhe on monenlainen ja vaikkapa se mihin perhe loppuu, vai loppuuko, on kiinnostava kysymys esimerkiksi avioeroperheessä.
Itse olen elänyt lapsena ydinperheaikaa niin lyhyen hetken, että en muista siitä mitään. Toisaalta perhe on ollut sekalainen joukko isäpuolia, äitipuolia ja velipuolia sekä näiden sisaruksia, jotka eivät enää tavallaan ole enää edes sukua, mutta silti jollain lailla kuuluvat perheeseen. Serkkuja on puolikkaita ja kokonaisia ja kauan aikaa sitten tein jo päätöksen jättää ”puoli” -etuliitteen pois. Kokonaisia perheenjäseniä nämä kaikki ovat ja elämä on yllätyksellinen ja hieno, että tällainen perhe on voinut syntyä. Olisinko halunnut ydinperheen? Varmasti. Kukapa haluaisi lapsena menettää isänsä. Mutta lopulta elämän on käynyt hyvin. Voi olla, että tämä sama kokemus on myös muokannut tapaani nähdä elämä ylipäänsä. Ja siinä huomaan ainoan selkeän ristiriidan Itkosen ja oman ajatteluni kanssa.
Mutta ensin takaisin kirjaan ja teoriaan perheestä.
Ihailen Itkosta siinä, että tämä tuo isänä/vanhempana ”epäonnistumisen” aika rohkeastikin esille. Vaikka aikuisen pitäisi olla aikuinen, ei tämä mitenkään aina siihen pysty. Vanhemmuuden ideaali on tavoittamattomissa. On selvää, että kaikille meille jää lapsuudesta ja suhteesta omaan perheeseen ja vanhempiin jonkinlaisia pinttyneitä muistoja, joista kaikki eivät ole myönteisiä. Näistä kerimme itsellemme tarinan, joka sitten selittää sen miksi olemme sellaisia tai kuinka äiti/isä aina oli tällainen. Itkonen saa hienosti itsensä kiinni omista tällaisista tarinoistaan ja kyseenalaistaa sen kuinka ”oikein” me oikeastaan muistamme asioita, joita meille tapahtuu.
Pidän myös Itkosen tavasta uskaltaa käsitellä perhettä rakastavasti ja myönteisesti ”ruuhkavuosista” huolimatta. Miksei voida riisua kielteissävytteisiä termejä tavasta puhua perheestä. Tai oikeastaan melkein mistä vain. Lapsiperheen elämä kuulostaa ihan erilaiselta kuin lapsiperhearki. Toisaalta ehkä se on jokin kollektiivinen suojautumismekanismi, mutta johtaako se itsessään kielteisempään ajatteluun omasta elämästä? Ja mitä hyötyä siitä on? Samaistumista? Varmasti, mutta voisiko sitä käsitellä kuten Itkonen, ilman nokkeluutta ja hyvän pienentämistä?
Pidän myös siitä, kuinka Itkonen palaa omaan lapsuuteensa ja muistelee kuinka aikuisten villeissä kesäjuhlissa oli lapsena myös hyviä muistoja. Siinä, että homma toimi silloin holtittomammin on myös jotain myönteistä. Kaiken ei pidä olla mekaanista suorittamista ja jäykkiä aikatauluja. Uskon, että tämä sama ajatusmalli pilaa elämää myös meiltä aikuisilta ja kuten lapset, mekin tarvitsemme yllätyksiä ja uteliaisuutta, jolle on ehkä liian vähän tilaa.
”Nykyajan julkisessa lapsiperhepuheessa toistuu jatkuvasti ajatus, että lapset pitävät rutiineista. Ymmärrän sen tarkoituksen, ja onhan se totta. Mutta eivät lapset pelkästään rutiineista pidä. Lapset pitävät myös seikkailuista, aivan niin kuin minäkin pienenä – tietysti sillä edellytyksellä, ettei heidän perusturvallisuutensa järky. Lapset pitävät siitäkin, että yllätyksiä tulee ja suunnitelmat muuttuvat. Muistan sen lapsuudestani ja näen omista lapsistani nyt.”
Itkonen käsittelee muistojen ja perheteorian lomassa myös perhettä ja rooleja yhteiskunnallisesta näkökulmasta. On arvokasta, että naisten työn ja muun elämän yhteensovittamisesta puheenvuoroja käyttävät muutkin kuin naiset itse. Avun hankkiminen, oli kyse sitten siivoojasta tai lastenhoitajasta ei ole huonoa vanhemmuutta. Vanhempi jatkaa elämäänsä myös ihmisenä, ei pelkkänä äitinä tai isänä. Onko se edes hyvä, että lapsista tulisi oman elämän päämäärä? Lasten kuuluu irtautua vanhemmistaan, eikö silloin ole hyvä, ettei äiti tartu punttiin ja roiku mukana vaan tällä on omakin virkeä elämä, perheen ulkopuolellakin?
”Ehkä on siis tasa-arvon edistämistä olla tässä asiassa avoin. Myös nainen voi yhdistää kunnianhimoisen työn ja isonkin perheen, mutta ei niin, että samaan aikaan toteuttaisi intensiivisen äitiyden ideaalia. Se ei yksinkertaisesti ole mahdollista, tunnit loppuvat kesken. On haitallista ylläpitää sellaista illuusiota.”
Tätä kirjoittaessani huomaan, että Hesarissa on artikkeli isyysvapaista ja isyyden odotuksista:
”Voiko edes sanoa ääneen? Kysyimme miehiltä, miksi he eivät pitäneet perhevapaita. Esiin tuli asioita, joita ei ehkä normaalisti rohjeta sanoa ääneen. Esimerkiksi että lapset ovat tylsiä ja miehistä on turha yrittää tehdä naisia.”
Löytyy useitakin syitä miksi miehen perherooliksi ei tule koti-isää: taloudelliset, urakehitykseen liittyvät syyt ja asennesyyt. Tekee mieli itsekin verbaalisesti nuijia tuo 48-vuotias mies, joka on todennut ”Naisilla on rinnat ja niihin tulee maitoa lapsia varten. Naisten mielestä lapset tuoksuvat hyviltä. Heillä on ihan erityinen suhde lapsiin. [–] Miksi miehistä yritetään tehdä naisia?” Mutta miksi? Eikö pikemminkin parempi tapa vaikuttaa ole se, että löytyy enemmän niitä miehiä, jotka pystyvät ja rohkaistuvat puhumaan isyydestä ja perheestä kuten Juha Itkonen? Rehellisesti tunnustellen omia ajatuksia ja toisaalta uteliaasti haluamalla olla paras mahdollinen isä lapsilleen ja puoliso vaimolleen?
Hesarin artikkelissa syyllistytään myös yksipuoliseen tulkintaan perheiden asenteista. 33-vuotias mies puhuu siitä kuinka työ on hänelle elämässä merkityksellisempää kuin vaimolle. HS toteaa tähän, että ”Tällä vastaajalla oli ajatus miehen roolista perheen elättäjänä.” Mutta mitä jos se onkin koko perheen ajatus? Kuinka paljon meillä on yhteiskuntana oikeutta puuttua parisuhteessa muodostettuihin sopimuksiin? Vai olisiko jälleen parasta, että luomme mahdollisuuksia ja pidämme huolen vaikkapa siitä, että työpaikoilla kannustetaan isiä vapaisiin? Eikö itse asiassa naismyönteisin organisaatio olekin se, joka aktiivisesti kannustaa isiä pitämään isyysvapaita? Tällä on iso myönteinen vaikutus roolituksiin ja tasa-arvoon.
Mutta takaisin Itkoseen. Tai oikeastaan siihen ainoaan asiaan, jota hieman konfliktoin Itkosen kirjassa. Itkonen puhuu tietysti oman lapsuudenperheenkin kautta ikääntymisestä. Vanhemmat alkavat ikääntyä, itsekin. Itsestään Itkonen toteaa:
”…tässä iässä aurinko on vielä korkealla mutta selvästi jo laskevalla radalla.”
Myöhemmin ikääntymistä käsitellään näin: ”Lapsissa ja vanhuksissa on jotain samaa. Elämä on kehä, se päättyy pisteeseen, josta se alkaa.”
Mitä jos elämä ei olekaan kehä tai vuorokausi ei ole sille oikea metafora. Olen näkevinäni tässä tarinankertojan ja romaanikirjailijan ajattelua taustalla. Romaani on kokonaisuus, joka alkaa jostain ja päättyy johonkin. Tavallaan siisti. Elämä on oman kokemukseni mukaan kaikkea muuta kuin siisti paketti. Onneksi! Mitä jos elämä ei ole romaanimainen kokonaisuus? Mitä jos elämää ei kannata ajatella yhtenä kertomuksena vaan ennemmin vaikkapa ilotulituksena? Ilotulitushan on sillä lailla kiinnostava, että se alkaa yleensä näyttävällä pamauksella ja melkoisella väritulituksella. Isompia ja pienempiä, eri värisiä ja muotoisia hämmästyttäviä valoilmiöitä kovan paukkeen kera. Välissä tulee melkein pelkkää rätinää ja sihinää ja taas, aivan yllättäen tulee valtavan kaunis ja iso valopallo siitä lähtevine valoputouksineen. Välillä jo vähän kyllästyttää, tulee toistoa, kunnes taas PAMAUS! Jossain vaiheessa hiipuu ja joku sanoo, että ”nyt se taisi loppua”. Mutta ei, seuraavaksi tuleekin melkein se hienoin vaihe, värikylläinen ja muutaman yllätyksen sisältävä vaihe, josta katsoja ei voi todeta kuin ”Ooh!”.
Mitä jos elämä onkin enemmän sellaista. Vastustan ajatusta, että ihmistä vanhetessa voi verrata lapseen. Kuin tämä taantuisi. Elämä voi myös yllättää, oikeastaan ei voi tietää missä vaiheessa se hienoin valoilmiö sitten yhtäkkiä tuleekin. Elämä on myös sisäisestä perspektiivistä erilainen kuin ulkoisesta. Vanhempi ihminen kantaa sisällään kaikki ikävaiheensa, ei vain vanhuutta. Lapsi kantaa sisällään vielä vain lapsuuttaan. Ikääntyminen ei poista ja vähennä vaan lisää ja rikastaa.
Jos jotain toivon, niin kun Itkonen itse vanhenee, ehkä hän kohdistaa viisaan katseensa vanhenemiseen ja siihen liittyvään puheeseen, joka myös kaipaisi freesaamista.
Pidin kirjasta kovasti. Jopa ehkä enemmän kuin sisarteoksesta Ihmettä kaikki. Tässä Itkonen teki arjesta jotain kaunista. Ilman draamaa tai ylimääräistä jännitystä. Monia viisaita ajatuksia ja lauseita myös parisuhteesta ja perheenjäsenten välisyydestä. Kuten vaikkapa tämä:
”Kun nyt ajattelen asiaa, ehkä riidat ylipäätään syntyvät yllättävän usein jonkinlaisesta surusta. Sitä ei vain tahdo tajuta, sillä riidat ovat äänekkäitä ja suru hiljaista.”
Juha Itkosen Hesarin haastattelu kirjasta ja perheestä löytyy täältä.
