New York Timesissa oli vähän aikaa sitten juttu yhdysvaltalaisesta miehestä, joka on yli 20 vuotta kulkenut paljain jaloin. Juttu muistutti Cosimosta Italo Calvinon kirjasta Paroni puussa.
Paroni puussa on yksi lempikirjojani ja kertoo aatelispojasta nimeltä Cosimo, joka suuttuu perheelleen ja päättää muuttaa asumaan puuhun. Hän lupaa, ettei tule enää koskaan astumaan maankamaralle. Lupaus pitää, kuoleman jälkeenkin. Cosimo ei pysy paikallaan vaan siirtyy kyllä puusta toiseen ja kotinsa tontilta metsiinkin. Helppoa tällainen vaihtoehtoinen elämäntapa ei ole. Toisin kuin voisi kuvitella, Cosimon elämä on kuitenkin täynnä ihan ”tavallisia” asioita, ystävyyksiä, kiistoja, rakkautta. Tämä viettää aikaansa puissa, lukee ja elää tavallaan ihan normaalia elämää. Kyläyhteisö pitää tätä friikkiinä. Toisin sanoen varsinaisesti elämä tällaisella vaihtoehtoisella tavalla on antoisaa, mutta sosiaalisessa kontekstissa ei-hyväksyttävää, kummallista, paheksuttavaa tai naurettavaa.
Jossain vaiheessa friikki muuttuukin guruksi ja yhteisö alkaa arvostaakin paronin tapaa elää omanlaistaan elämää.
Kiinnostavaa kirjassa on se, että se ei ole mikään sci-fi vaan tapahtuu ”normaalimaailmassa” ja toisaalta se, kuinka hankalaa muiden ihmisten on hyväksyä toisen erilaista elämäntapaa. Ikään kuin vaihtoehtoinen tapa nähdä ja elää elämä olisi jollain tavalla uhka omalle, ehkä konventionaaliselle, tavalle elää. Sosiaalinen media tuo kiinnostavalla tavalla tällaisen vertailun ja tuomitsemiskulttuurin näkyville omassa elämässä. Sen sijaan, että olisimme uteliaita erilaisuudelle, tuomitsemme nopeasti. Sen sijaan että etsisimme vertaisuutta, löydämme vertailua. Vertailu luo ajatuksen siitä, että jollain on jotain mitä minulla ei ole ja siitä helposti ajatuksen, että toisen tapa olla on ”väärä”.
Sama asenne ilmenee kun joku ilmoittaa olevansa vaikkapa vegaani. Joukko ihmisiä ryntää huutamaan kuinka aikovat grillata lihaa pelkästään kiusaksi tai kuinka toinen yrittää esittää parempaa kuin muut, wokettaa tai hyvesignaloida. Mitä jos vegaanius on kuitenkin vain oma valinta, joka ei pyri vaikuttamaan kenenkään toisen tapaan elää omaa elämäänsä? Mutta ehkä tämä kiusallisella tavalla samalla kuitenkin muistuttaa muita siitä, ettei vaikkapa nyt sitten lihansyönti ole mitenkään sen ”normaalimpaa” vaikka olisikin konventio. Ja pikkuhiljaa asiat muuttuvat ja se mikä oli joskus normia ei enää olekaan. Monessa asiassa. Jollain lailla tuntuu, että monella rintamalla eletään tällä hetkellä sellaista asenne- ja arvosiirtymää. Kipuineen kaikkineen.
Paroni puussa ehkä miellyttää ajatuksena jo sen takia, että elämä puussa tuntuu juuri nyt tosi houkuttelevalta. Nousta somekohujen ja -kiistojen, polarisoituneen poliittisen keskustelun ja alituisen ohiymmärtämisen yläpuolelle katselemaan maailmaa toisesta perspektiivistä. Ilman kännykkää, ehkä kirjan kanssa. Kuulostaa taivaalliselta, eikö? Ehkä tätä jollain lailla tavoitellaan retriiteillä, somepaastoillä ja kännykkäsäännöillä.
Huomaan etsiväni jotain vaihtoehtoista ja kestävää tapaa olla ja elää. En halua ”poistua” mistään, en himmailla tai downshiftata, mutta yhä useammin kaipaan vaihtoehtoista tapaa katsoa ja nähdä. Noh, toistan itseäni ja totean, että kirjallisuus antaa siihen onneksi valtavan hyvän mahdollisuuden. Ilman puuhun kiipeämistäkin.
Artikkeli nykyajan paronista puussa eli miehestä, joka päätti kulkea avojaloin on kiinnostava.
Alun perin mies riisui kenkänsä terveyssyistä, mutta huomasi pian tavassa muita ulottuvuuksia kuin pelkkä fyysinen helpotus. Hän puhuu mm. siitä kuinka paljasjaloin elää läsnäolevampaa elämää. On vaikkapa pakko katsoa mihin astuu sen sijaan, että tuijottaa kävellessään puhelinta. Mies toteaa myös, että paljasjalkainen elämä on oikeastaan ihan helppoa, ongelmia aiheuttavat lähinnä muut ihmiset, jotka suhtautuvat tähän vierastaen: “Navigating the terrain is easy, navigating people is tricky.” Tämän vaimo sanoo vierestä, että heidät heitetään monesta paikasta (kaupasta, ravintolasta jne) ulos. Paljaat jalat tuntuvat muista ihmisistä inhottavilta. Miksi?
Miehellä on sama ongelma kuin Cosimolla puuelämässään: meille on turvallista, että muut elävät kutakuinkin samoin kuin mekin, ennalta-arvattavasti. Mutta miksi? Tuntuu surulliselta, että on niin vaikeaa suhtautua erilaisuuteen vain uteliaasti ilman tuomitsevaa sävyä.
Italo Calvino on huikea kirjailija, jonka kirjoista voi mainita Paroni puussa -kirjan lisäksi ainakin Koko kosmokomiikkaa ja Näkymättömät kaupungit. Olen hankkinut joskus myös kirjan Kuusi muistiota seuraavalle vuosituhannelle, joka on luentosarja, jota Calvino valmisteli Harvardin yliopistolle ennen kuolemaansa. Muistioita ehti syntyä vain viisi. Selaan kirjaa ja tajuan, että en ole lukenut sitä. Se tuntuu aika raskaalta ja teoreettiseltakin. Silti heti löytyy helmiä mm. ajatuksia ajasta, sen käsityksestä normaalielämässä ja sen kuvauksesta kirjallisuudesta. Ehkä nyt on aika tälle kirjalle. Vaikkapa siinä meditaatioretriitissä, jonne olemme mieheni kanssa menossa viikonlopuksi…
Jostain syystä yli 30 vuotta sitten kuollut Calvino tuntuu taas ajankohtaiselta. The New Yorker kirjoitti helmikuussa tästä pitkän artikkelin todeten, että: ”Italo Calvino was, word for word, the most charming writer to put pen to paper in the twentieth century”.
Ainakin Calvino avaa mahdollisuuksia nähdä asioita uteliaasti uudella tavalla. Jospa siitä saisi ripauksen taikavoimaa omaan arkiajatteluun.
