”Mitä helvettiä se tälläkin muka tarkoittaa?” kysyn mieheltäni , joka on (tässä tapauksessa) kaikkeen syytön. Olemme kirjan kirjoittamisen viimeisessä vaiheessa: Viimeistely. Jos sopii, kerron hieman siitä missä olen juuri nyt. Kirja Levoton lukija ilmestyy toukokuussa ja juuri nyt olen sen viimeistelyvaiheessa.
Valmista, sinne meni! Lopulta oma teksti on sellaista, että kokonaisuus tuntuu oikealta, ei välttämättä täydelliseltä kirjalta, mutta sellaiselta, joka tuntuu parhaalta mahdolliselta versiolta siitä kirjasta, jota lähti kirjoittamaan. Tai parhaalta sellaiselta versiolta, johon itse pystyy. Matkan varrella kirja on todennäköisesti muuttunut lähtötilanteesta hieman toiseksi, se onkin seurannut jotain kirjoitushetken polkua tai palannut takaisin häkki-vaiheeseen muuttamaan sitä. En muista, että koskaan valmis teksti olisi ollut ihan sellainen kuin olen aloittaessani kuvitellut. Silloinkaan kun on ollut hyvin selvä ja tiukka viitekehys, josta lähtee liikkeelle. Kirjoittaminen on aina luova prosessi, loppuun asti. Kunnes teksti on valmista, se lähtee kustantajalle ja ”loppu hyvin, kaikki hyvin” kuten sanotaan?
Hmm. Ei ihan vielä. Kustantajalta teksti nimittäin tulee vielä takaisin. Kustannustoimittajan kommentein… Alkaa kirjoittamisen viimeinen vaihe 6/6 Viimeistely.
Nyt kirja on saanut ensimmäistä kertaa sellaista ulkopuolista palautetta, jota ei voi sivuuttaa. Vaikka puoliso, kaveri ja kummitäti rakastivat tekstiäsi, kustannustoimittaja suhtautuu siihen ulkopuolisen silmin. Ja ne silmät voivat olla armottomatkin. Lähtökohtaisesti olen sitä mieltä, että palautteen antamisessa ja vastaanottamisessa olemme kaikki noviiseja. Ihmiset ovat erilaisia ja usein kustannustoimittaja ei tunne kirjoittajaa kovin hyvin. Ei ole ihme, että kirjailijat siirtyvät kustantajalta toiselle ”oman” kustannustoimittajan perässä; jos palautesuhteesta on tullut luottava ja toimiva, se säästää kaikkien tunteita. Palautteen antaminen ja vastaanottaminen on nimittäin todella vaikeaa. Ollaan herkkien asioiden äärellä ja toisaalta vielä yhä useammin digitaalisen viestinnän kirouksen alla. Tulkintoja siitä mitä kukin milloinkin on tarkoittanut tai ei ole tarkoittanut tehdään omassa kolossa äksyillen sitten vaikkapa omalle perheelle kun ei muutakaan voi…
No, tilanne ei aina ole niin paha. Levoton lukija tuli siis kommentein takaisin. Teksti on paikoin hyvin henkilökohtaista, joten suhtaudun siihen suojelevasti. Kävin kustannustoimittajan kommentit pikaisesti läpi, pakenin paikalta ja päätin palata seuraavan päivänä asiaan. Toisella kerralla, yön yli nukuttua, ne tuntuivat jo asiallisemmilta ja huomattavan paljon pienemmiltä kuin miltä ne ensisilmäyksellä näyttivät. Perhana, joissain marginaaliin laitetuissa kommenteissahan oli itse asiassa kehuja: ”Kirjoitat tosi oivaltavasti, tämäkin niin totta!” Mutta entäs sitten tämä: ”Tämä ajatus jää ohueksi”, miten niin???
Lopulta kommunikoimme marginaaleissa kiinnostavista asioista, siitä millainen Saramago on kun tämän tapaa ja toisaalta kirjoitan kirjassa siitä kuinka Virginia Woolf oli ns. aikainen omaksuja, kuinka pulassa hän olisi somen kanssa. Jäämme hieman kiistelemään kustannustoimittajan kanssa. Hän kommentoi, että ehkä Virginia olisi tosi näppärä kännykän ja somen kanssa, jos kerran omaksui oman aikansa teknologian myös? Minä taas argumentoin, että voisiko olla, että teknologian tunteminen on eri asia kuin mielen hallitseminen. Kun nimenomaan Virginian mieli oli yliherkkä, uskoisin silti, että tämä olisi pulassa.
Kuuluu asiaan myös, että on tyylieroavuuksia, joista pidän tiukasti kiinni. Kustannustoimittaja taas paljastaa laiskat sanajärjestykset ja huolimattomat heitot. Keskustelemme myös Kaurismäestä ja tämän Ranska-suhteesta.
Päädymme siis ihan hyvään paikkaan. Tässä tapauksessa kustannustoimittaja on minulle myös jo tuttu Pimeän yli -kirjasta ja luotan tämän arvostelu- ja arviointikykyyn.
Viimeistelyvaihe ei muutenkaan ole suosikkejani. Tässä vaiheessa oma teksti tuntuu jo kyllästyttävältä, seuraavat kirjoitusprojektit houkuttavat ja oikoluku ärsyttää. Kiinnostavaa on myös sokeus omaan tekstiin. Tällä hetkellä oikoluen erään toisen ihmisen tekstiä ja huomaan helposti typot ja muut pikku virheet. Omassa tekstissä se on selvästi vaikeampaa. Siksi viimeistelyä kannattaa tehdä rauhallisesti. Yrittää tarkastella tekstiä vähän itsensä ulkopuolelta. Sovittautua lukijan rooliin ja miettiä mikä tekee tälle lukemisesta houkuttelevaa ja antoisaa. Yrittää tappaa tekstistä ne omat kullannuput ja luottaa siihen, että ihan kaikkea ei tarvitse kirjoittaa yhdessä kirjassa. Joku osio ei kuulu ehkä tähän kokonaisuuteen.
Lopulta teksti menee takaisin kustantajalle ja kirjailija kantaa vastuun esimerkiksi tässä omassa tapauksessani esimerkiksi siitä, että välissä on liian pitkä luettelo, josta kustannustoimittaja on varoittanut, että ”Tämä on liian luettelevaa, lukija työlääntyy.” Joten, jos olet tuleva lukijani, hyppää yli jos yhtään ärsyttää, en pahastu. Tai, että omistuskirjoitus tässä kirjassa on tavallaan ”väärässä” paikassa, eli ei perinteisesti alussa, mutta siihenkin on syy.
Kirja on kokoelma esseitä ja ajattelin vielä huomenna vähän vaihtaa järjestystä mielestäni lukijaystävällisemmäksi ja sitten se menee kustantajalle, taittoon ja painoon.
Kun siis kysyttiin kuinka kirjat syntyvät niin tässä yksi versio vaiheineen siitä. Kirjoittajat ovat tietty erilaisia ja siksi tapakin voi olla erilainen. Siispä vielä bonuksena, jos jaksat, tarjoan seuraavalla kerralla muutamia ajatuksia – 7/6 Kuriton kirjoittaja.
