Havahduin siihen, että aika ei meinaa riittää mihinkään. Päivät vilisevät ohi kuin pikajuna, jonka ovenkahvassa yritän epätoivoisesti roikkua mukana. Huomaan myös, että elämäkokemus on mennyt pirstaleiseksi. Tartun milloin mihinkin, uutiseen Trumpista, Instagramiin, jota kautta kurkin erilaisiin uutis- ja muihin juttuihin tallettaen pitemmät jutut luettavaksi sitten kun on aikaa. Sitä aikaa ei koskaan tule. Vilkuilen sähköposteja, nappaan puhelimen heti kun työtehtävässä on tylsä/vaikea/työläs kohta. Katsoessani Netflixiä, selaan samalla tietysti puhelinta. Olen koukussa siihen paljon puhuttuun nopeaan dopamiiniin, ja hetkessä se tuntuu hemmetin hyvältä. Jälkeenpäin ei niinkään.
Samalla maailma on muuttunut kaoottiseksi, uutiset yhä huonommiksi ja monenlaisen katastrofin uhka leijuu mustana pilvenä elämän yllä.
Filosofi, tutkija ja kirjailija Kai Alhanen kirjoitti kirjassaan John Deweyn kokemusfilosofia siitä, kuinka olemme päätyneet sellaiseen tilanteeseen, jossa ”yhteisöllisyyttä muokkaavat voimat lisäävät räjähdysmäisesti kokemuksia muovaavia virikkeitä ja samalla pirstaloivat kokemisen rakenteita, jatkumoja ja yhteyksiä. Nopeatempoinen elämänmuoto taas latistaa helposti kokemukset pinnallisiksi ja ohikiitäviksi elämyksiksi, jotka eivät liity toisiinsa ja muodosta mielekästä jatkumoa.” Viisi vuotta sitten kun luin tämän lauseen ensimmäisen kerran pidin sitä heti nerokkaana.
Vasta nyt lause alkaa kuitenkin käytännön tasolla avautua minulle. Senecan yksinkertaisin sanoin: se, joka on kaikkialla ei ole missään.
On irrallinen olo omasta elämästä.
Mitä jos istuisi hetkeksi?
Istuin ja luin kirjan (mitäpä muutakaan?). Sen jälkeen vielä toisen. Zenistä. Istumisen taidosta. Eksistentiaalisesta olemisen kokemuksesta.
”Muutos ja pysymättömyys eivät ole neuvottelukysymyksiä, vaan elämän luonne riippumatta siitä, miten me asian koemme.” kirjoittaa Mitra Virtaperko kirjassaan Zen ja zenin harjoittamisen taito.
Hän kirjoittaa hajaantuneesta mielestä ja vertaa sitä lukuisiin pieniin puroihin, jotka ”nousevat yhdestä lähteestä, mutta virtaavat sokkeloisesti kaikki eri suuntiin niin, että jokainen pikku puronen sammuu pian.” Samaistun.
Yhdistynyt mieli taas on Virtaperkon mukaan kuin joki. ”Koska kaikki mielen pienet purot ovat nyt yhdistyneet yhdeksi uomaksi, harjoituksen joki ei kuivu eikä ehdy vaan virtaa koko matkan valtamereen asti raviten kaikkea elämää ympärillään.”
”Harjoitus on silta, joka yhdistää ruumiin ja mielen.”
”Kun mielensisäinen ja mielen ja ruumiin välinen hajaannus vähenevät, olemme yksinkertaisesti kokonaisempia ja kokonaisemmin paikalla omassa elämässämme. Olemme eheämpiä, ja tämä tuottaa luonnostaan rauhallisuutta ja sisäisen tilan kokemusta.”
Mitä jos ajattelemisen, analysoinnin ja ratkaisujen sijaan tekisi jotain, joka päälle päin näyttää passiiviselta, mutta on kaikkea muuta? Mitä jos ryhtyisi kunnolla istumaan?
Meditaatio on kuulunut tavalla tai toisella elämääni ensin joogan kautta ja myöhemmin myös muutoin jo 30 vuotta. Olen ollut ehkä jonkinlainen mukavuusmeditoija. Välillä enemmän, välillä vähemmän. Välillä mantralla, välillä hengitystä seuraten, välillä kävelynä, välillä hiljaa, välillä ohjattuna, välillä yksin. Kymmenestä minuutista puoleen tuntiin, mutta rehellisyyden nimissä, useimmiten lähempänä kymmentä. Joskus kuukausien taukoja.
Tarvitsin säännöllisen harjoituksen.
Syksyllä 2025 kävin zen-meditaation johdantokurssin, liityin sanghaan ja ryhdyin hommiin. Aluksi puolen tunnin meditaatio tuntui valtavan pitkältä ja tiukalta sitoumukselta päivittäin. Puhumattakaan yhteisistä harjoituksista, joissa meditoidaan 3 x 30 minuuttia ja vähän kävelymeditaatiota välissä. Oikea jalka puutui raivostuttavasti koko ajan ja oliko tämä edes terveellistä alaselän jumituksille?
Ensin, suorituskeskeisenä ihmisenä, asetin itselleni liian tiukkoja tavoitteita ja repsahdin harjoituksesta muutaman kuukauden jälkeen. Palasin kuitenkin takaisin yhdistämään mieleni puroja, nyt vaatimattomimmin tavoittein, mutta pitäen kiinni säännöllisyydestä. 20 minuuttia aamuisin riittää hyvin.
Puolen vuoden jälkeen mieleni ei ole vielä kaunis yhtenäinen virtaava ja kaikkea elämää ravitseva joki, mutta jo vahvempi ja eheämpi. Matka on varmasti pitkä, mutta tuntuu palkitsevalta. Pystyn jo nopeammin pysäyttämään itseni liiallisesta reaktiivisuudesta, asetan itselleni puhelimeen liittyen sääntöjä ja rajoitteita ja joskus pidän niistä jopa kiinni. The New York Times ennusti, että ”tyhmät puhelimet” ovat vuoden 2026 status symboleita. ”Tyhmä puhelin” vapauttaa jatkuvasta tavoitettavuudesta, valintojen tekemisestä ja älyvapaasta skrollaamisesta.
Mieleeni hiipii ajoittain ajatus syyllisyydestä. Onko lupa pyrkiä mielenrauhaan saati onnellisuuteen maailmantilanteessa, joka on kaoottinen, pelottava ja monille tappava? Eikö se ole ylellisyyttä, johon ei nyt pitäisi olla varaa?
Mutta mitä tehdä kun maailma tulee hulluksi ympärillä ja kaikki mitä itse voi sille tehdä tuntuu liian pieneltä? Mitä jos ajattelemisen, analysoimisen tai pelkäämisen ja valittamisen sijaan istuminen itse asiassa onkin valtavan voimakas teko? Maailmaan en voi vaikuttaa kuin sitä kautta mitä itse siihen työnnän. Vahvasti reaktiivinen ja räjähdysherkkä maailma ei ainakaan kaipaa yhtään lisää sitä.
Miellämme usein vallankumoukset liikkeenä, meluna ja nopeutena. Monet merkittävimmät muutokset on kuitenkin tehty istumalla. Gandhi istui vastarinnan eleenä, Rosa Parks istui ja kieltäytyi siirtymästä, Jane Goodall istui vuosia hiljaa metsissä ja loi luottamuksen – ei tekemällä, vaan olemalla läsnä – ja teki sumuisten vuorten gorilloista ystäviään. Elokapina ja Greta Thunberg tekevät muutosta istumalla: pysähtymällä, hidastamalla ja pakottamalla muut katsomaan. Mitä jos istuminen onkin passiivisuuden vastakohta – tapa kieltäytyä vallitsevasta rytmistä ja avata tilaa toisenlaiselle maailmalle?
Mitä jos vastarinta ei nyt olisikaan nopeutta ja melua – vaan pysähtymistä, istumista ja tietoista läsnäoloa? Eikö muuten käy niin, että vapaaehtoisesti luovuttaa koko elämänsä ulkopuolisille voimille ja se jää elämättä?
Ja istumisen sen jälkeen pystyy parempaan, harkitumpaan ja ymmärtäväisempään toimintaan niin muita kuin itseään kohtaan?
Aleksi Järvelä, Miika Osamitsu ja Miika Pölkki kirjoittavat kirjassaan Mitä miten zen, että
”Elämästä ei tarvitse selkoa, koska kyse on aina siitä, miten asiat kehkeytyvät. Toiminnalla on mitä suurimmassa määrin väliä, koska se on todellisuuden muuttamista. Jokaisella teolla on väliä. Kyse on syy-seuraussuhteen tajuamisesta, ei sen tietämisestä tai ymmärtämisestä.”
Ps.
Jos olet kiinnostunut meditoinnista Mitra Virtaperkon Zen ja zenin harjoittamisen taito ja Aleksi Järvelä, Miika Osamitsu ja Miika Pölkkin Mitä miten zen ovat mainioita oppaita. Virtaperkon kirja on yhtä aikaa konkreettinen, viisas ja pragmaattinen, Mitä miten zen on esasaarismaisella tyylillä kirjoitettu filosofisempi opus.
Klassikoista suosittelen esimerkiksi Shunryu Suzukin Zen Mind, Beginner’s Mind ja Jon Kabat-Zinnin kirjaa Wherever You Go There You Are.
Lisäksi mielettömän kiinnostava, buddhalaisuutta ja länsimaista filosofiaa avaava ja erittäin hyvin kirjoitettu kirja on Jussi Ahlrothin kirja Kirje Buddhalta. Ahlroth syventää myös mielestäni hienosti niitä syitä miksi ihmisellä on sisäsyntyinen tarve pitää itseään kiireisenä silloinkin kun istuminen olisi parempi ratkaisu:
”Buddhalaisuuden mukaan jokainen meistä pelkää tyhjyyttä, mutta tapamme pelätä sitä ovat yksilöllisiä. Me pelkäämme tyhjyyttä, koska meidän näkökulmastamme se näyttää kuolemalta. Tämä on avaruuden ja kuoleman yhteys.”
