Viime vuonna Virginia Woolf -lukupiiri teemoitti vahvasti lukuvuotta. Yhteinen kokemuksen jakaminen kuukausittain syvensi ja rikasti omaa lukukokemusta. Toinen kaivaa teoksesta eri näkökulmat ja yksityiskohdatkin. Joku lukee lauseita ja jakaa kauneimpia, jotkut sellaisia, joita hätäisempi lukija ei ole edes huomannut. Toinen pureutuu henkilöhahmoihin, kolmas miettii, kuinka teos toimii vuorovaikutteisena myös sen ympäristön kanssa – Woolf käytti usein esimerkiksi Lontoota ihmisen mielen ukkosenjohdattimena.
Jakamisessa ja yhdessä keskustelemisessa on jotain taianomaista voimaa, jonka jälkeen tuntuu vahvemmalta, vähemmän irralliselta, siltä, että kuuluu johonkin, on tullut ymmärretyksi ja on ymmärtänyt toista – niin kirjailijaa kuin toista lukijaakin. Huonojen uutisten maailmassa kirjallisuus toimii parhaimmillaan myös turvasatamana. Silläkin on merkitystä, että kokoontujat suhtautuvat kirjallisuuteen ja lukemiseen intohimoisesti. Kannattelemme yhdessä lukemisen merkityksellisyyttä.
Woolf kirjoittaa esseessään Miten kirjaa tulee lukea? siitä kuinka lukemisen ei tarvitse olla päämäärätietoista, sen ei tarvitse olla ”hyödyllistä” tai johtaa johonkin ollakseen tärkeää ja tekemisen arvoista. Lukeminen sinänsä on jo se palkinto.
”Mutta kuka lukee päämäärien vuoksi, olipa se miten toivottavaa hyvänsä? Eikö joitakin asioita tehdä vain koska ne ovat hyviä sinänsä ja eikö joitakin vain mielihyvän takia? Ja eikö lukeminen kuulu juuri näihin? Minä ainakin olen joskus uneksinut, että kun tuomiopäivä viimein koittaa ja suuret valloittajat, juristit ja valtiomiehet saapuvat penäämään palkintojaan – kruunujaan, laakereitaan, ikuiseen marmoriin lähtemättömästi kaiverrettuja nimiään – silloin Kaikkivaltias kääntyy Pietarin puoleen ja sanoo hiukan jopa kateellisena nähdessään meidät, jotka saavumme kirjat kainalossa: ’Katso, he eivät tarvitse palkintoja. Meillä ei ole heille mitään. he ovat rakastaneet lukemista.’”
Jäin miettimään tätä sitaattia. Lukeminenhan on monenlaista. Lukeminen voi olla päämärätöntä tai päämäärällistä. Lukeminen voi olla tiedon hakemista, lähdeaineistoa, pakopaikka tai jopa esteettinen elämys. Lukeminen voi olla keskittymisen harjoitus, tylsistymisen vastakeino tai tarina, johon suhtautuu intohimoisesti eikä oikein voi odottaa, että pääsee siihen takaisin. Lukeminen voi olla myös velvollisuus – jos on sovittu, että luetaan Woolfin Aallot johonkin mennessä, sitä lukee nukahtamisen kynnyksellä edellisenä yönä…
Kirjallisuus saa olla pinnallista tai syvää, viihdettä tai faktaa, historiaa, dystopiaa tai utopiaa. On mieletön rikkaus, että kirjojen kansissa on niin monenlaisia asioita, joista valita.
Lukemiseen ja lukutaitoon liittyy myös yleinen näkökulma. Jussi Ahlroth kirjoitti Hesarissa 27.12. syvällisesti tiedon hapertumisesta.
Digitaalinen todellisuus, jossa kuka tahansa voi tehdä ”uutisia” mistä tahansa on myös pelottava propagandakone. On vaikeaa enää tietää, kenen tieto on luotettavaa. Kun emme enää ole edes samaa mieltä siitä mikä on todellisuus erkaantuvat maailmat vaarallisesti, polarisaatio kasvaa ja mahdollisuus toisen ymmärtämiseen kapenee koko ajan. Ahlroth puhuu kirjoituksessaan episteemisestä polarisaatiosta, eli tietoon liittyvästä jakautumisesta, joka muuttaa todellisuutta ja pahimmassa tapauksessa rikkoo yhteisen ja sitä kautta yhteiskunnan ja sen rauhan.
Taito osata lukea, hakea lähteitä ja olla reagoimatta kaikkeen on taito, jota jokaisen kannattaa ylläpitää ja vahvistaa. Siihen on vähän insentiivejä. Algoritmikone sysää meitä pikemminkin enemmän ja enemmän tyytymättömiksi ja sitä kautta äkäisiksi ja liipasinherkiksi.
Mitä tekemistä sillä sitten on lukemisen kanssa? Ahlroth puhuu uudenlaisesta epätasa-arvon akselista; tiedollisesta epätasa-arvosta. Lukeminen on yhä enemmän jakautunutta, toteaa lukemista tutkiva Riie Heikkilä artikkelissa. Nyt olisi korostettava tylsiä asioita kuten yleissivistystä, medialukutaitoa ja jopa sääntelyä.
On ollut kieltämättä hätkähdyttävää ja järkyttävää seurata sitä, kuinka sivistys ja sen arvostus on romahtanut USA:ssa. Maan ylintä valtaa käyttävä henkilö haukkuu karkeasti ulkonäköön ja älykkyyteen viitaten (nais)toimittajia, käyttää uuden vuoden sosiaalisen mediatilansa sättimällä oman maansa kansalaisia (George Clooney, joka sai Ranskan kansalaisuuden), luo oman presidentillisen käytävän valkoiseen taloon, jossa muokkaa henkilökuvia edellisistä presidenteistä perustuen omiin katkeriin mielipiteisiinsä tai vastaa ohjaajalegenda Rob Reinerin kuolinuutiseen ryöpyttäen tätä siksi, että tämä on arvostellut häntä. Koulukiusaaja on päässyt maailman valtiaaksi ja sen kaverit peesaavat kuorossa. ”I love the poorly educated!” totesi Trump nihilistisesti voitettuaan Nevadassa republikaanien sisäisen vaalin jo vuonna 2016. Tavoite: vähemmän sivistystä.
Voi olla, että Ahlrothin toteamus siitä, että sivistystä suorastaan vastustetaan ei ole kaukana täälläkään.
Lukeminen ei ole ainoa sivistyksen mittari, mutta tutkitustikin kirjallisuus ja lukeminen lisäävät kykyä ymmärtää erilaisia ihmiskohtaloita, lähtökohtia ja erilaista ajattelua. Lukeminen parantaa keskittymiskykyä ja parhaimmillaan se on analogista, kokonaan irti laitteista, joiden härpäkkeet houkuttelevat vastaamaan someinfluenssereiden seireenilauluihin. Kirjallisuuden pitempi muoto rauhoittaa. Kaikkea ei typistetä iskevään lauseeseen; maailma ja ihminen ovat monimutkaisempia kokonaisuuksia. Ei aina ratkaistavissa, mutta ainakin sen voi tiedostaa. Kaunokirjallisuuden kautta pääsee toisen (ja oman) pään sisään suorittamaan tutkimuksia mielen liikkeistä. Kirjallisuus antaa perspektiiviä historialla ja mielikuvittelee tulevaisuuksia kasvattaen samalla kykyä muutokseen. Kirjallisuus luo uhkakuvia ja dystopioita muistuttamaan siitä, kuinka hauras lopulta yhteinen on.
Lukeminen on henkilökohtainen ja samalla yhteisöllinen teko.
Joskus lukeminen on raskasta, kun tuntuu siltä, että kirjoittaja ei tiedä mihin oikein on lukijaa viemässä – pahoittelut siitä…
Millainen siis on hyvä lukuvuosi?
En allekirjoita Woolfin ajatusta siitä, että lukemisen pitäisi olla päämäärätöntä. Jos ja kun lukeminen on iso osa sivistystä, ymmärrystä, itsereflektointia ja keskittymiskyvyn ylläpitämistä, miksei meillä voisi olla lukusuositukset kuten liikunnalle tai lukupyramidit kuten ravinnolle? Ruoka pitää hengissä, liikunta ylläpitää kehon voimaa, lukeminen parantaa henkistä suorituskykyä.
Olen tavoitekeskeinen projekti-ihminen ja jo pitkään olen ottanut tavoitteeksi lukea 3 kirjaa viikossa. Tavoite on joustava, lähinnä sen tarkoitus on muistuttaa siitä, että aika on rajallista ja haluan käyttää sitä mieluummin lukemiseen kuin skrollaamiseen tai Netflixiin. Lukeminen on minulle kuin happea: tarvitsen sitä levottoman mielen vastapainoksi ja siksi, että olen pohjattoman utelias erilaisille maailmoille, tiedolle ja ajatuksille.
Hyvä lukuvuosi ei silti minulle ole numeroita vaan vapautta liikkua ennalta arvaamattomasti ja suunnitelmitta kirjasta kirjaan, aiheesta toiseen sen mukaan mikä kiinnostaa, mitä koen tarvitsevani ja mistä saan niin iloa kuin hyötyäkin. Hyvä lukuvuosi on myös sellainen, jota voi jakaa: puolisolle, kavereille, lukupiirille tai vaikkapa blogissa. Sanovat, että lukuretriittien suosio on kasvamassa – pitäisikö sellainen järjestää, mietin.
Olkoon tämä hyvä (luku)vuosi kaoottisesta ja hieman pelottavasta ympäristöstä huolimatta.
Ps. Aloitin vuoden lukemalla kirjahyllyn siivouksen yhteydessä löytämäni Pia Jane Bijkerkin kirjan My Heart Wanders. Se tuntui sopivalta vuoden alkuun, pientä haihattelua ja haaveilua asumisesta Pariisissa, esteettisesti kaunis kirja kuvineen ja kuin romanttinen komedia amerikkalaisesta naisesta, joka muutti Pariisiin miehen luo, jota tuskin tunsi.
