Maja Lunden ”ilmastokvartetin” (jotenkin muistan, että tämän piti olla ilmastotrilogia, mutta ehkä muistan väärin) viimeisessä osassa Unelma puusta (suom. Katriina Huttunen) toinen keskushenkilöistä, Tao, pohdiskelee Sichuanissa vuonna 2111:
”Joskus minua raivostuttaa. Kun näen peltojen halkeilevan ja ruokamullan hiutuvan pölyksi. Kun pienet vihreät versot muuttuvat väriltään himmeiksi ja sen jälkeen kuihtuvat, irtoavat maasta ja katoavat tuulen mukana. Kun lapset menevät nukkumaan nälkäisinä.
Olen raivoissani, ja hitaasti olen ymmärtänyt, kehen vihani kohdistuu.
Meitä ennen eläneisiin. He valitsivat oman aikansa, omat vähäiset vuotensa, kuukautensa, viikkonsa, minuuttinsa, sen sijaan, että olisivat valinneet ajan, joka tulee heidän jälkeensä. Haluan rangaista heitä, haluan heittää heidät tulevaisuuteen, minun aikaani, haluan heidän näkevän, mitä he ovat tehneet.”
Lundenin romaani on jälleen vetävästi kirjoitettu, 450 sivua menee sukkelasti, tarina kietoo mukaansa ja synkän kertomuksen keskellä johtotähtenä on, että josko lopussa kuitenkin olisi jotain toivoa. No, ehkä on, ehkä ei. Kovin valoisaa tulevaisuutta Lunden ei taaskaan ihmiskunnalle maalaa.
Eikä niin tunnu tekevän Paolo Giordanokaan omassa kirjassaan Tasmania (suom. Leena Taavitsainen-Petäjä), jossa tämä puhuu siitä, pitäisikö meidän rehellisemmin puhua ihmisen sukupuutosta, saisiko se aikaan ihmisissä ja politiikassa nopean muutoksen, jolla planeettakin pelastuisi. Giordano tarkastelee ihmistä kiinnostavasti ristiriitaisena hahmona, jolle (kuten Lundeninkin ihmiselle) lopulta oma pieni ympyrä on tärkein:
”Vuoden 2015 marraskuussa satuin olemaan Pariisissa ja osallistuin siellä pidettyyn Yhdistyneiden Kansakuntien ilmastokokoukseen. Kuten sanoin, satuin olemaan paikalla, mutta tämä ei tarkoita, etten olisi itse hakeutunut tilaisuuteen, päinvastoin, ympäristökysymykset olivat jo pitkään askarruttaneet mieltäni ja ohjailleet lukuvalintojani. Mutta jollei tiedossa olisi ollut ilmastokokousta, olisin melko varmasti keksinyt jonkin toisen syyn päästäkseni lähtemään, esimerkiksi aseellisen konfliktin, humanitäärisen kriisin tai minkä tahansa henkilökohtaiset ongelmani ylittävän huolenaiheen, joka antaisi mielelleni muuta purtavaa. Joillakin meistä on pakkomielle uhkaaviin katastrofeihin, taipumus hakeutua tragedioiden äärelle, minkä sekoitamme jalouteen, ja tuon taipumuksen ympärille tämä tarina uskoakseni rakentuu. Mutta pohjimmiltaan ei ehkä ole kyse mistään sen kummemmasta kuin tarpeesta löytää elämän jokaisella aivan liian mutkikkaalla askeleella jotakin vielä mutkikkaampaa, jotakin vielä tähdellisempää ja pelottavampaa, johon kanavoida henkilökohtainen kärsimys.”
Yhdessä, viikonloppulukemisena, kirjat loivat aika synkeän kuvan ihmiskunnan ja maailman kohtalosta. Suosittelen näiden kirjojen väliin ehkä jotain kepeämpää, jotta pysyy kuitenkin jollain lailla toimintakykyisenä. Tässä käy helposti muutoin kuten Giordanon kirjan hahmolle, ilmastoasiantuntija Novellille, joka kertoo ilmastoasiantuntijoiden psyykkisestä hyvinvoinnista, näiden pretraumaattisesta stressistä:
”Se iskee päälle joka kerta, kun näytöllesi ilmestyy grafiikka, joka näyttää tulevaisuuden. Tai silloin kun koetat välittää nuo tiedot ulkomaailmalle, kansalaisille, lehdistölle, päättäjille. Jos haluatte minun kiteyttävän yhteen termiin aikakauden, jota nyt elämme, se on pretraumaattinen aika.”
Giordanon kirjassa keskiössä on kirjailija-toimittaja, nelikymppinen Paolo, ja tämän väljähtynyt parisuhde sekä kirjoittamisen ponnistelu, tämän ystävän kitkerä avioero ja kiista lapsen huoltajuudesta sekä ystävyyssuhde ilmastoasiantuntijaan, joka paljastuu paitsi narsistiseksi myös sovinistiseksi. Eli ihmissuhteet. Giordano kuvailee ilmastoasiantuntijan nousua ja tuhoa, ihailua ja ”cancelointia” ja sitä kuinka välillä haluaa olla tämän ystävä, myöhemmin kieltää olevansa. Ihminen haluaa kuulua ”hyviksien” joukkoon, ja rakentaa identiteettiään myös niiden ihmisten kautta, joihin näyttävästi assosioituu.
Paolo kokee, ettei enää löydä yhteyttä puolisoonsa ja matkan varrella kokeillaan niin ryhmäseksiä, pettämistä kuin erillään asumista. ”Sanoin hänelle, että kun yritin kuvitella meidät kaksi yhdessä viiden, kymmenen vuoden kuluttua, näin edessäni pelkkää tyhjää. En saanut kiinni siitä, millaisia silloin olisimme. En edes tiennyt, missä silloin olisimme. Tulevaisuutemme oli muuttunut valkoiseksi kuin lumisokealla.”
Hän etsii vastausta kaikkeen tieteestä, kaavoista, faktoista:
”Yritin ymmärtää, mikä oli se ratkaiseva osatekijä, joka oli tuona päivänä herättänyt meissä odottamatta yhteenkuuluvuuden tunteen: sekö, että olimme ensin ottaneet etäisyyttä toisiimme ja sitten puhuneet asiat halki? Vai naurukohtauksemme autossa? Vai Karolin halaus? Jos vain olisin päässyt sen alkujuurille, olisin kukaties voinut soveltaa samaa kaavaa toistuvasti.”
Kirjan parhaita puolia on se, kuinka se näyttää jokaisen henkilön monesta suunnasta, ristiriitaisina identiteettikimppuina, jotka ovat kaukana täydellisistä ihmisistä. Paolo kirjoittaa kirjaa ydinpommeista ja päätyy lopulta ystävänsä kanssa Nagasakiin atomipommituksen muistopäivänä. Juhla on tälle kuitenkin pettymys, se tuntuu tylsältä ja keinotekoiselta. Kunnes hän tapaa siellä vain etähaastattelussa aiemmin tapaamansa Tanaka-sanin, ydiniskussa eloonjääneen.
”En osaa sanoa miksi, mutta minut valtaa syvä liikutus kätellessäni häntä. Onnistun hädin tuskin pidättämään kyyneleet. Meiltä puuttuu yhteinen kieli, ja minun pitäisi pyytää apuun amerikkalaisnaista, joka seuraa vaivihkaa kohtausta selkäni takana, mutta en halua minkään keskeyttävän tätä herkkää hetkeä enkä siksi pysty kuin toistamaan Tanaka-sanille: Kiitos, kiitos. Hän kumartaa päätään ja hymyilee säteillen suunnatonta ystävällisyyttä.”
”Tuon tapaamisen vaikutuksesta, niin luulen, Nagasakin muistojuhlan jokainen vaihe saa syvemmän sisällön, vaikka tilaisuutta ei edes tulkata.”
Konkreettinen merkitys syntyy ihmisen kautta. Ei välttämättä numeroiden, vaikkapa uhriluvun, vaan ihmiskontaktin kautta. Samalla lailla on vaikea kuvitella raivoavansa ihmiselle kasvokkain samalla tavalla ja samoin häpeämättömin sanakääntein kuin vaikkapa sosiaalisessa mediassa.
Myös Lundella tarinan toinen ydin on ihmissuhteet: perhe. Tommy on jäänyt isoäidinkin kuoleman jälkeen huolehtimaan paitsi veljistään Hilmarista ja Henrystä, myös koulukaveristaan Rakelista ja tämän sisaresta Runasta. Tapahtumapaikka on Norjan Huippuvuoret ja maailma jonkinnäköinen apokalypsin jälkeinen epäonnela, jossa lopulta Huippuvuorillekin iskee kuolettava virus, joka tappaa kaikki muut paitsi isoäidin (joka kuolee myöhemmin kuitenkin) ja lapset. Edes maailmanlaidalle eristäytyneet eivät pelastu ”ihmiskunnan viimeiseltä tarinalta” kuten Lundenin romaanikvartettia kuvataan.
Siinä missä Tommy haluaa rakentaa elämänsä perheen varaan luonnon (ja kirjojen) keskelle, Rakel taas haluaa jotain muuta, yhteyden muihin ihmisiin, yhteisön, elämää vankilan ulkopuolella. Tämä saakin yhteyden muihin ja toiveena löytää siemenholvi, jonka avulla voisi pelastaa nälänhätää kärsivän ihmiskunnan, kiinalainen retkikunta saapuu Huippuvuorille. Loppu ei ole onnellinen. Tai tavallaan, pienestä näkökulmasta sekä että. Isosta ei.
Lopulta jotenkin lohdullisin hahmo Lundenin kirjassa on päättäväinen ”valistunut itsevaltias” isoäiti, joka toisaalta tekee kaikkensa pesueensa eteen mutta toisaalta muistuttaa tyytymisestä:
”Vaikka isoäiti oli asunut meren rannalla monta vuotta, hän ei koskaan uskaltanut lähteä avomerelle vaan pysytteli Isfjordenin tuntureiden sisäpuolella. Hän ei myöskään oppinut purjehtimaan, ei koskaan oppinut hallitsemaan luonnonvoimia, kuten oli lapsena uneksinut. Pienen soutuveneen airot saivat riittää, hän sanoi. Unelman toteuttamisen ei pidä tapahtua yksi yhteen, Tommy, joten kun olen yksin soutuveneessäni kesän valoisina öinä tai syksyn pimeinä öinä, olen niin lähellä unelmaa kuin pääsen ja tyydyn siihen.”
