Kirjahylly on enemmän kuin vain kirjahylly. Se on enemmän kuin kokoelma kirjoja. Se on enemmän kuin parhaat säästettävät kirjat. Se on henkilöhistoria, kuin valokuva-albumi, jossa on niin 80-luvun nolottavat olkatoppaukset kuin elämän paras hetki ikuistettuna. Kirjahylly on tietty elämän näkökulmasta hankala siinä, että se lähes aina on rajallinen. Lopulta tila loppuu aina, ellei asu asunnossa, jossa on loputtomasti seiniä, joille asettaa lisää ja lisää hyllyjä. Normaalissa kerrostaloasunnossa seinät loppuvat aina kesken. Lopulta hyllyt täyttyvät, rupeaa muodostumaan erilaisia epämääräisiä kirjakasoja ensin yöpöydälle, sitten sivupöydille, kirjoituspöydille, sängyn viereen lattialle ja lopulta ne muodostavat eräänlaisen kirjahyllyn edustan kirjanäyttelyn.
On aika siivota.
Vuoden 2024 teemaksi tuli itselleni Essentials2024. Haluan luoda itselleni lukemisen ja kirjoittamisen vuoden. Haluan muistuttaa mihin mun mielestä aikaa kannattaa käyttää. Aikaa on, kuten kirjahyllyissä tilaa, joka tapauksessa rajatusti. Haluan vuoden aikana myös perusteellisesti käydä läpi kirjahyllyni. En aina ostaa uusia, vaikka sanoessani tämän tiedän jo, että haaste on mahdoton. Antakaa mulle vaikka nollan vaatteen vuosihaaste, mutta älkää rajoittako kirjoja! Mutta takaisin kirjahyllyyn. Haluan siis käydä läpi mitä siellä on, mitä sieltä voi poistaa ja mistä en luovu koskaan. Vähän kuin selailla omat tähän astisen elämän valokuva-albumit rauhassa läpi ja reflektoida sitä kautta mennyttä, nykyistä ja tulevaakin. Eli mitä kirja minulle merkitsee (vai merkitseekö mitään), miksi se on hyllyssä (vai pitäisikö se jo poistaa), mitä ajatuksia kirja minussa on herättänyt (jos olen lukenut sitä, hyllyssä on myös paljon lukemattomia kirjoja) ja mitä sille nyt sitten tarkastelun jälkeen tapahtuu.
En osaa sanoa kuinka kiinnostavaa tällainen ”siivoaminen” on muille kuin itselle, mutta jos kiinnostaa, tervetuloa mukaan.
Siis aloitetaan tammikuussa ekasta hyllystä: jämäkkä 10 hyllyllistä Ikean Billyraameissa (Billy + 2 lisäpalaa).
Kirjahyllystä 1/365
Mika Waltari: Aiotko kirjailijaksi
Kuten sanottu, kirjahylly kertoo paljon, jos sitä ryhtyy tutkimaan tarkkaan. Olen saanut tämän kirjan ensipainoksen isoisältäni jo kymmeniä vuosia sitten. Siinä kappaleessa on paperikannet jo irronneet ja säilytän sitä tallessa. Olen kuitenkin ostanut vuonna 2002 painetun kappaleen tilalle.
Waltarin kirja on, kuten hän itse toteaa alussa ”luonteeltaan puhtaasti käytännöllinen”. Tosiasiassa se monessa kohtaa vaikuttaa satiirilta, toisaalla taas aikalaisarvostelulta milloin arvostelijoita tai ylipäätään kirjallisuuden (liian vähäistä) arvostusta kohtaan. Se on hassunkurisen käytännöllinen toisaalla ja isällisen neuvova toisaalla. Tyylilaji on erikoinen. Suoraan sanoen välillä lukija ajattelee, että v********ko kirjailija kirjailijaksi aikovalle.
On kiinnostavaa, miksi isoisäni tämän on minulle antanut. En muista, että olisimme puhuneet siitä, että ryhtyisin kirjoittamaan. Isoisä luki paljon, testamenttasi minulle kaikki Maigret-kirjansa ja kirjoitti pakinoita sodan aikana. Onko mahdollista, että minulla on ollut unelma kirjailijuudesta pienenä? Miksi en muista sitä? Vaikka toki minä, kuten niin moni muukin, unelmoi olevansa Pikku naisten Jo…
Selaan kohtia, jotka olen kirjasta merkinnyt eri lukukerroilla.
Olen lukenut kirjan monta kertaa ja se on edelleen monelta osin kuranttia tavaraa. Ihmiset ovat vuosikymmeniä halunneet kirjailijaksi, mutta tämä kirja on ihmisille, jotka aikovat kirjailijaksi. Ja se todella on käytännöllinen ja siinä käytännöllisyydessään samalla toivottoman epäkäytännöllinen:
”Sinun on opittava kirjoittamaan niin, että jokaisessa kirjoittamassasi lauseessa on persoonallinen sävy, juuri sinulle eikä kenellekään muulle ominainen. Sinun on opittava sanomaan se, minkä haluat sanoa, sillä tavoin, että sanasi elävät ja tehoavat lukijaan pakottaen hänet kuuntelemaan sinua ja herättäen hänessä kaikki ne tunteet ja ajatukset, jotka haluat hänessä herättää. Jokaisesta kirjoittamastasi lauseesta täytyy ilmetä, että juuri sinä ja vain sinä olet voinut sen kirjoittaa ja vain sillä tavoin.”
Niin niin, mutta miten?
Ja tuleehan se sieltä, unelma.
”Ja romaani – se suuri ja uneksimasi – on äkillisenä leimahduksena täyttänyt aivosi ja mielesi ja alkanut hautua ja kypsyä monine henkilöineen ja tapauksineen mielesi salassa. Novellisi ovat jo ehkä osia tästä romaanista, vaatimattomia harjoitelmia sen eri henkilöiden luonnehtimiseksi. Muistiinpanokirjassasi on hajanaisia lauseita, kokonaisia luonnekuvia, ehkä jo eri lukujen summittainen sisällysselostus. Alat käydä malttamattomaksi, pelkäät tuon ja sen kohdan unohtuvan, ellet pian jo pääse aloittamaan.”
Pidän myös Waltarin tavasta pohtia kirja-arvosteluja:
”Mutta puhukaamme todella rehellisestä, vilpittömästä ja hartaasta kirjallisuuden arvostelusta, jota toivoisin sinun harjoittavan jos joskus jossakin yhteydessä joudut kirjallisuutta julkisesti arvostelemaan.
Älä ryhdy arvostelijaksi, ellet tunne todellista rakkautta ja harrastusta kirjallisuuteen, ellet välittömästi voi myöntää, että elämäsi olisi köyhempi, ellei kirjoja olisi maailmassa. Tämä on se perusvire, jonka täytyisi olla kaiken arvostelun pohjalla.”
Waltari kehottaa lukemaan, niin hyviä kuin huonojakin kirjoja. Vähän kuin isoisäni, joka totesi, että kaikkea kannattaa lukea. Kesälomilla isoisän luona Teiskossa muistan, kuinka istuimme vierekkäisissä tuoleissa. Isoisä luki aika usein jotain dekkaria, minä luin ehkä Viisikkoa? Välissä pöydällä oli Fazerin sinistä. Niitä maitosuklaanappeja, joita ei enää ole.
Waltari päättää kirjansa näin:
”Ja lopuksi muista, että kaikki säännöt on luotu rikottaviksi ja että suuri taiteilija luo itse omat lakinsa. Mutta osoita ensin, että olet suuri taiteilija!”
Jää hyllyyn, ehdottomasti.
