Julian Barnes: The Noise of Time
“What could be put up against the noise of time? Only that music which is inside ourselves – the music of our being – which is transformed by some into real music. Which, over the decades, if it is strong and true and pure enough to drown out the noise of time, is transformed into the whisper of history.”
Siinä missä Dostojevskin Rikos ja rangaistus on voimakas kuvaus ihmisen mielestä kamppailemassa oman syyllisyyden keskellä, Julian Barnesin The Noise of Time tarkastelee ihmisen sisäistä elämää ulkoisen hirmuvallan keskellä, todellisen venäläisen säveltäjän Dmitri Sostakovitšin kuvitteellisen sisäisen äänen kautta. Samalla se tarkastelee taidetta, sen suhdetta valtaan ja omaan aikaansa. Yrittääkö elää ja luoda totalitarismin säännöillä, tehdä taidetta ja samalla alistua elämään, jota itsekin häpeää vai nousta vastustamaan ja kenties – todennäköisesti – kuolla. Kirja käsittelee ihmisen omia sisäisiä, mutta myös ulkoisia, vaatimuksia omalle rohkeudelle, sietokyvylle, lahjomattomuudelle ja moraalille. Ja toisaalta epäonnistumista elää ihanteellista elämää. Kirjan lopussa Sostakovits toivoo, että “death would liberate his music… from his life”.
“There were those who understood a little better, who supported you, and yet at the same time were disappointed in you. Who did not grasp the one simple fact about the Soviet Union: that it was impossible to tell the truth here and live. Who imagined they knew how Power operated and wanted you to fight it as they believed they would do in your position. In other words, they wanted your blood.”
Toisaalta kirja käsittelee taidetta siitä näkökulmasta, mikä pysyy ajan hälyn ja mekkalan yläpuolella ja kestää aikaa, sen tekijän ja tämän ajanjakson jälkeen ja yli.
Kirja on biofiktiota, eli se kerrotaan todellisen ihmisen kuvitteellisen sisäisen elämän kautta.
En ole Sostakovitsin tarinan asiantuntija, mutta käsittääkseni kyseessä on musiikillinen nero, joka totalitarismin puristuksissa joutui Stalinin kynsiin, lopulta kiersi jopa USA:ta Neuvostoliiton propagandakiertueella ja vielä liittyi kommunistiseen puolueeseen. Kaikki tämä ilmeisesti haluttomana, mutta kuitenkin siksi, että pystyi jatkamaan luomistyötään. Tämän sisäisen häpeän tunteen kanssa painiskellaan Barnesin kirjassa.
“All his life he had relied on irony. He imagined that the trait had been born in the usual place: in the gap between how we imagine, or suppose, or hope life will turn out, and the way it actually does. So irony becomes a defence of the self and the soul; it lets you breathe on a day-to-day basis.”
“If you turned your back on irony, it curdled into sarcasm. And what good was it then? Sarcasm was irony which had lost its soul.”
Samalla kun kirja käsittelee ihmistä repivää ristiriitaa se myös sanoittaa todella kauniisti sitä mitä taide merkitsee, miksi se on tärkeä ja kohottava voima kun ympärillä tunnutaan käyvän kauhun ja epätoivon huutokauppaa.
“Art belongs to everybody and nobody. Art belongs to all time and no time. Art belongs to those who create it and those who savour it. Art no more belongs to the People and the Party than it once belonged to the aristocracy and the patron. Art is the whisper of history, heard above the noise of time.”
Kirjahyllyn läpikäymisen (ja kirjojen yleensäkin) sivuvaikutus: tänään kuuntelen Sostakovitsin musiikkia.
