L. Onerva: Mirdja
”Nyt minulla on kaikki, mihin olen pyrkinyt: yksinäisyys ja vapaus ja väkevä, välkkyvä elämä ympärilläni.
Mutta ei se olekaan mitään. Sillä koko maailma heijastaa ainoastaan meitä itseämme. Se, mitä me elämän sylin sykkäilyksi luulemme, on vain meidän oman sydämemme levotonta lyöntiä. Ja niin kauan kuin minä olen minä, on maailma minun kaltaiseni. – Niin se on.”
Kuinka olla nainen 100 vuotta sitten ja nyt? Millaisia rooleja naiselle annetaan, kuinka naisen pitää käyttäytyä tullakseen otetuksi vakavasti? Millaisia rooleja nainen voi ottaa ja millä hinnalla? Mirdja rimpuilee irti annetusta, sopivasta, perinteisestä. Mirdja haluaa olla yksilö, ei äiti, vaimo tai muusa. Mirdja haluaa luoda itse. Taidetta ja elämää. Tämä on villi ja hurja, elinvoimainen ja vahva romaani. Ilahduttava ja virkistävä. Kaavoihin kangistumaton ja vapaa.
Tartuin aikoinaan L. Onervan Mirdjaan enemmän ”kulttuuriprojektina” kuin varsinaisesti kiinnostuneena kirjasta. Mirdja on Onervan esikoisteos, jonka tämä on kirjoittanut 26-vuotiaana, eli jo sinällään kirjallista yleissivistystä. Satuin myös kiinnostumaan Onervasta Hannu Mäkelän Nalle ja Moppe -kirjan sekä erityisesti Uponnut pursi -kirjan kautta. Sitä ennen L. Onerva oli minulle tuttu lähinnä sivuhenkilönä, Eino Leinon ystävättärenä.
Kirja oli parempi kuin odotin, kertomus nuorena naisena olemisesta ja elämästä 1900-luvun alussa. Romaanissa myös L. Onervaan itseensä avautuu selkeä näkökulma: luova, lahjakas nainen, joka haluaa kaiken, ei halua tyytyä tavanomaiseen naisen rooliin, hapuilee, hakee, eikä oikeastaan löydä ehkä koskaan mielenrauhaa.
Ystäväni sanoo olevansa ”onervikko”, ihminen, joka kokee vetoa L. Onervaan. Ystäväni on myös antanut minulle lahjaksi kirjan L.Onerva – Valvottu yö, joka on upea ja surullinenkin teos L. Onervan elämästä, pääosin ajanjaksosta, josta Uponnut pursikin kertoo: suljettuna Nikkilän mielisairaalaan.
Onervikko – saattaisin ollakin. Ehkä muodostamme perinteen.
Voisi aloittaa vaikka 28.4., L. Onervan syntymäpäivänä.