Pirkko Soininen: Signe
”Valokuvan ihme: katseessa, jonka menneisyyden ihminen luo tulevaisuuteen ja tulevaisuuden ihminen luo menneisyyteen… siinä eri aikakausien ihmiset kohtaavat ja voimme ymmärtää toisiamme ajattomuuden kielellä.”
Tästä kirjasta kirjoitinkin jo täällä.
Ludmila Ulitskaya: The Body of the Soul
“By the time life was brought to perfection old age arrived.”
Venäjän hyökättyä Ukrainaan kirjailija Ludmila Ulitskaya pakeni maasta. Financial Timesin haastattelussa 20.2. 2024 hän toteaa, että 50 vuoden päästä Venäjän jokaisessa kylässä on Navalnyi-aukio.
The Body of the Soul on kokoelma mielettömän hienoja ja paikoittain erittäin outoja novelleja. Näkökulmat ovat erikoisia ja vähän vinksallaan, tapahtumien kulkua, saati päätepistettä on mahdoton arvailla. Se antaa lukemiseen jotain helppoutta, tätä matkaa ei tarvitse hallita, antaa mennä vaan.
Kustannusyhtiö Siltala on suomentanut Ulitskayaa, myös tämän teoksen, nimellä Sielun ruumis (suom. Arja Pikkupeura). Itse löysin tämän kirjan Akateemisen kirjakaupan erinomaisesti kuratoidusta ulkomaisen kirjallisuuden valikoimasta.
John Boyne: Water
”He seems so excited to be on this boat. He is breathless for the life he’s entering into and I hope that he will not know pain or betrayal or disappointment, but of course he will, because he’s alive and that’s the price we pay.”
Hieno tarina naisesta, joka pakenee ja löytää (?) itsensä. Mistä ihminen on vastuussa, kuinka antaa anteeksi (itselleen tai muille), kuinka saada elämään uusi alku? Kauniisti kerrottu tarina, jonka lopussa on paljon toivoa.
John Boyne on ehkä tunnetuin kirjastaan Poika raidallisessa pyjamassa (suom. Laura Beck), joka ainakin minuun teki ison vaikutuksen.
Guardianin arvio Water-kirjasta löytyy täältä.
Jukka Viikilä: Hiekkalinnat
”Kaikki maailman asiat ovat yksinkertaisia. Vaikeiksi ne tekee ainoastaan ihmisten tunne-elämä. Tunne-elämän asiat olisivat yhtä yksinkertaisia kuin muutkin asiat, ellei niiden käsittelemistä vaikeuttaisi ihmisten tunne-elämä.”
Jukka Viikilä on kuin rocktähti (vaikkapa Bob Dylan), jonka konserttia menet kuuntelemaan nostalgia-intoisena ja tämä on päättänyt muuttaa koko tyylinsä toiseksi. Ensin se kiukuttaa, et saa mitä tilasit. Sitten se alkaa vähän kutkuttaa ja lopulta on virkistävää ja hämmästyttävää, kuinka joka kerta kun tulee uuden konsertin aika, ohjelmisto on uutta, vanhoille lempparibiiseille ei ole tilaa.
Siinä missä moni kirjailija tavallaan toistaa samaa tyyliä, ja luo sitä kautta todellisia hc-faneja, kaksinkertainen Finlandia-voittaja Viikilä on kuin eri kirjailija jokaisessa kirjassaan. Ainakin näennäisesti. Ihastuin Viikilässä kirjassa Akvarelleja Engelin kaupungista ehkä näin jälkikäteen ajateltuna kahteen asiaan: Helsinkiin ja herkkyyteen ja näiden yhdistelmään. Olen kirjoittanut kirjasta täällä.
Taivaallinen vastaanotto oli sitten ihan toisenlainen, jotenkin hillitön. Olen kirjoittanut itselleni muistiinpanoihin:
Kummallinen kirja. Alussa lähti hyvin, keskikohdassa puuduin ja ajattelin vähän kuten kirjassa Linnea: ”Taivaallisesta vastaanotosta en voi sanoa hirveästi pitäväni. Mielestäni se on rakenteeton. Tuntuu kuin kirjailija ei olisi jaksanut nähdä vaivaa romaanimuodon eteen. Ajatukset ovat kauniita ja kieli toimivaa, mutta minulle jää vaikutelma, että itse romaani on jäänyt kirjoittamatta.”
Ajattelin, että kirjailija nauraa meille: keisarilla ei olekaan vaatteita. Lopulta kuitenkin tykkäsin, nautinkin. Rytmi ja tämä ”elämän ensyklopedian” muoto vaativat totuttelemista. Lopulta tässä kuitenkin tavoitettiin jotain hienoa, pelkoa, surua, menestyksen paineita, turhuutta ja tärkeää. Ja toki siteerattavia hienoja ajatuksia oli roppakaupalla. Kuten vaikkapa ajatus lukemisesta: ”Silloin en vielä ymmärtänyt, että jokainen romaani sisältää kaikki ajatukset, jotka painavat lukuhetkellä mieltäni.”
Modernin elämän tulkintaa ja ajatonta ihmisenä olemisen kuvaamista. Irrallinen pinnalta,
ehkä kuitenkin sitkompi syvältä. Edellisestä Viikilästä tykkäsin heti hulluna, tämä vaati jo kehittyneempää makua ja kärsivällisempää luonnetta. Palkitsi.
”Sisäinen todellisuus ei näy kasvoilta. Siksi ihminen on helppo murhata: ulospäin hän on yksioikoinen, persoonaton ja tylsä. Tuntemattomaan kehoon on helppo sijoittaa vastenmieliset tunteet, jotka on elämässään kohdannut, yksilöidysti ja puhtaasti. Harva muistaa, että ensivaikutelman takaa on aina paljastunut muuta.”
Hiekkalinnat on kuin kirjailija olisi poistanut varmistimen ja antaa mennä. Se on roisi ja herkkä yhtä aikaa se on kuten Hesarin arvio toteaa ”sadomasokistinen” ja samalla se on hieno rakkaustarina. Se on kuvaus ihmisen mielestä rakastuneena, mustasukkaisuudesta, ihastumisesta, mielettömästä alkukiimasta ja toisaalta pettymyksestä, arkistumisesta, peloista. Vähän tuli mielleyhtymää Proustiin, tämän rakkausajatuksiin.
”Vapaalle ihmiselle rakastuminen luon unelman vakiintumisesta, kun taas parisuhteessa elävälle unelman vapaudesta.”
Viikilän kirjoja yhdistää ihmisen tunne-elämän tarkka havainnointi ja jollain lailla lempeä suhtautuminen ihmisen mieleen.
”Lopulta luonteemme määrittää sen mitä hetkiä elämästä muistamme. Tasainen luonne muistaa kaiken tasaisena. Ei ole merkitystä millaiseen maailmaan synnymme ja missä olosuhteissa elämme, kokemuksemme siitä on annettu meille ennalta. Vaiherikas elämä on vain väärä, liioiteltu käsitys, rauhallisemman luonteen näkökulmasta.”
Tässä, kuten Taivaallisessa vastaanotossakin on tavallaan kaksi tasoa samassa. Taivaallisessa vastaanotossa oli kuin kirjailija ja se, joka tarkkailee kirjailijaa. Hiekkalinnoissa taas on hahmo, jota kirjailija tarkkailee: muistiinpanoja myöhempää varten.
”Sade kaatui hetkessä päällemme. Koko syvä ja laaja näkymä salamoi. Keräsimme viltit ja kirjat ja juoksimme rantakahvilan katoksen alle suojaan. Juokseminen sateessa. Yhteinen ja näennäinen hätä. Tieto kodikkuudesta kahdensadan metrin päässä. Kasvoille takertuvat hiukset.
Rakkaus on luonnonvoima, sanotaan, siitä en tiedä, mutta sen tiedän, että se syntyy luonnon armoilla.”
Kirja on täynnä hienoja havaintoja kuin sivulauseissa kuten vaikkapa:
”Tavallisuuden tyrannia ei ole siinä, että pakottuu tekemään elämänratkaisunsa tavallisuuden säännöstöä noudattamalla, vaan tavallistavissa lauseissa, joilla elämäämme kuvaamme.”
Tai:
”On olemassa kaksi elämäntarinaa, tosiasiallinen, ja se jonka on muistilleen sallinut.”
Tai:
”On kummallista saada osakseen ruumis, jonka muotoa ei ole valinnut, silti se on keksittävä kauniiksi ja uskoteltava sen sopivan juuri minulle, sanottava: tällaisen sittenkin haluan ja tästä pidän.”
Kai Alhanen: Dialogikirja
Mitä jos ajattelisi toisesta, että tällä on aina jotain uutta opetettavaa?
”Ajattelen dialogin olevan hyödyllinen tapa käsitellä monia ihmiselämän arkisia tilanteita, mutta samalla uskon sen olevan välttämätön taito ihmiskunnan selviytymiseksi tulevaisuudessa.”
”Tarvitsemme dialogia vahvistamaan ihmisten yhteiselämän mielekkyyttä ja kykyä oppia toisiltamme.”
Kai Alhanen on jonkinlainen dialogiguru, jonka kirjan, Dialogi demokratiassa, pitäisi olla jokaisen vaikuttajan pakollista luettavaa, jokaisen vaaleilla valitun edustajan pääsykoekirja. Alhanen käsittelee tässä Dialogikirjassa dialogia konkreettisemmin, työkaluna, jonka käyttöä kuka tahansa voi opetella: ”jokainen askel dialogin suuntaan parantaa keskustelun laatua”
Alhanen puhuu hienosti dialogietiikan radikaaliudesta: jokaisella ihmisellä on oma erityinen mutta samalla rajoittunut näkökulma maailmaan, meidän on jatkuvasti väittämisen ja ”totuuden puhumisen” sijaan hyvä koetella omien näkemystemme paikkansapitävyyttä. ”Tällaista aina uudelleen aloitettavaa itsetutkiskelua voidaan parhaiten toteuttaa yhdessä toisten kanssa.”
Alhanen määrittelee dialogin: se on “Keskustelu, jossa pyritään parempaan ymmärrykseen käsiteltävistä asioista, toisista ihmisistä ja omasta itsestä. Tämän määritelmän mukaisesti dialogi tähtää oppimiseen.”
Ja kuinka keskustelu, niin sosiaalisessa mediassa kuin livenäkin, muuttuisi jos ajattelisimme:
”Lähtökohtaisesti kyse on tietynlaisesta asennoitumisesta: toisiin yritetään suhtautua kanssaeläjinä, joista jokaisella voi olla toisille jotain uutta opetettavaa.”
Entä mikä on oma osallisuustajuni? ”Henkilön tietoisuus siitä, miten hän vaikuttaa yksilönä maailmaan ympärillään ja miten puolestaan ympäröivä maailma vaikuttaa häneen.”
Jokainen keskustelu vaikuttaa siihen missä todellisuudessa elämme. Turha väittää, ettei itsellä ole siihen mitään merkitystä.
Jonathan White: In the Long Run
Demokratia on muutakin kuin ratkaisuja – se on yhteinen tulevaisuus
Tämän päivän maailmaa leimaa ajatus lopullisuudesta, tunne siitä, että aika loppuu kesken. Tapahtumat lähestyvät kriittistä pistettä luvaten joko mahdollisuuden muutokseen kohti parempaa tai – ja yhä useammin – vajoamisen johonkin paljon synkempään. Ilmastonmuutos on kiistämätön tosiasia ja välitön uhka, joka vaatii toimenpiteitä ja toimintaa kiireellisesti ja virheille ei ole aikaa. Kapitalismin mukanaan tuoma epätasa-arvo tuntuu hallitsemattomalta ja muuttumattomalta. Geopoliittinen tilanne näyttää lisääntyvässä määrin epävakaalta, saaden aikaan hermostuneisuutta ja ikävän yllätyksen pelkoa. Tekoäly on täällä, sen välitön hallitseminen juuri nyt tuntuu kohtalon kysymykseltä ennen kuin se lähtee kokonaan käsistä.
Globaali koronaviruspandemia tuntuu kuin symbolilta kaikelle epävarmuudelle, ennustamattomuudelle ja muistuttaa, että mahdollisuudet myönteiselle muutokselle voivat olla lyhytaikaisia. Kun aikaa on vähän, jokainen menetetty mahdollisuus tuntuu elämän ja kuoleman kysymykseltä.
Demokratia taas perustuu jatkuvuuden ajatukseen, siihen, että kaikki ei ole kohtaamassa maailmanloppua. Tulevaisuus on paikka, jossa virheitä korjataan, äänestystulokset muuttavat politiikkaa jne.
Mitä tapahtuu silloin kun tulevaisuudennäkymä on heikko tai olematon?
Onko demokratia tuplarytmihäiriön maailmassa irrelevantti ja toimimaton, jopa vastuuton?
Tämä on kiinnostava kirja siitä kuinka demokratialla on muitakin merkityksiä kuin vain ”asioiden ratkaiseminen”. Demokratia on tapa olla, luoda yhteisö ja usko tulevaisuuteen.
Teknologiset alustat voivat auttaa kartoittamaan yksilöllisiä tulevaisuuksia (vertaillen omaa muihin) mutta ei rakentamaan todellista yhteistä tulevaisuutta. Sen sijaan tapahtuu pirstoutumista ja kuplautumista.
Tunnumme elävän maailmassa missä osa meistä odottaa, että asiat loksahtavat takaisin paikalleen, siihen missä ennenkin oltiin ja toinen osa aktiivisesti hakee kaaoksen ja tuhoutumisen kautta jotain ”uudelleensyntymää”.
Jonathan White kirjoittaa kuinka kapasiteetti visioida, kuvitella tulevaisuutta tuntuu heikentyneen välittömien uhkien alla, silloin sännätään sinne tänne. Sosiaalinen media kiihdyttää ryntäilyä.
”When politics grows too focused on the near term, it is not just the lives of future people that suffer but the democratic commitments of the living.”
Financial Timesin arvio kirjasta täällä.
Marine Tanguy: The Visual Detox
Kuinka lisätä hyvinvointiaan 85% joka päivä?
Tämä oli virkistävä näkökulma liiallisen hälyn maailmaan. Näkökulma, jolle ainakin itse olen ollut liian piittaamaton: visuaalinen ympäristö ja kuinka hallita sitä. “Periodically pause to take stock of the patterns in what you see – how are the algorithms you interact with trying to keep your attention?”
Marine Tanguy käy läpi kuinka oleellinen osa todellisuuttamme visuaalinen ympäristö on ja kuinka huolettomasti siihen suhtaudumme vaikka sillä on väkevä vaikutus elämään:
“The visual is non-verbal and instead ‘communicates’ directly to our emotional brain and amygdala. And the technology then allows us to share that feeling, usually outrage, or fear, as an instinctive reaction. Even before we are able to verify it the image, video or story we may have got so upset about it.”
Hän käy läpi myös sosiaalisen median algoritmeja ja niiden vaikutusta todellisuuteen. Tutkimus Instagramista on edelleen pysäyttävä vaikka tavallaan onkin tuttua tavaraa: Naisen kannattaa riisuutua, oli postauksen aihe sitten kirjallisuus tai bikinit: naiset vähissä vaatteissa saivat 54% todennäköisemmin näkyvyyttä, vastaavasti miehillä nousua oli ”vain” 28%. Johtopäätös:
“… the visual consumption seems to encourage and reward the female body but not the female brain.”
Kirjoittaja patistaa meitä kuratoimaan visuaalista ympäristöämme:
”I constantly read that we need to optimize everything, run while listening to a podcast (which I can never manage to do!), exercise while we clean our houses and practice all kinds of diets, but we rarely include the visual aspect of our lives in this quest for optimization. Understanding that you can have a voice and a level of control in your visual environment feels very empowering (and a lot simpler than cleaning while exercising).”
Visuaalinen ympäristö käsittää kaiken mikä silmiin osuu: uutiskuvista ja -otsikoista olohuoneen sotkuun ja somekuvista vihdoin vihertävään puiston koivupuuhun. Hän kehottaa vähentämään virikkeitä, siivoamaan asioita pois silmistä ja toisaalta lisäämään myönteisiä visuaalisia elementtejä:
“According to Professor Semir Zeki’s research at UCL, viewing art gives the same pleasure as falling in love – he found that looking art immediately stimulates the same parts of our brains that trigger the dopamine pleasure response.”
Joka tapauksessa terveellistä voi olla tehdä jonkinlainen auditointi siitä mitä näkee/katsoo/visuaalisesti kokee ja miettiä haluaako lähteä konmarittamaan visuaalista todellisuuttaan. Itse ainakin halusin ja pienin askelin myös onnistuin. Rehellinen pitää ensin olla.
“Visuals pose paradoxes and it’s important to understand why we are attracted to these paradoxes. It tells us a lot about ourselves and that’s why sometimes we are embarrassed to declare part of ourselves rather than embracing our own visual contradictions. Every individual shared with me the struggles they had in curating visuals that were kinder to their mental health. All of their struggles had one thing in common – they were all becoming emotionally hooked on visuals that made them feel worse.”
Kiinnostava Tedx-puhe Marine Tanguy:ltä aiheesta täällä.https://www.youtube.com/watch?v=fnOv57ywMFs
Ja vielä bonuksena äänikirjana:
Charles Duhigg: Supercommunicators
Loistava kirja siitä kuinka voi tulla paremmaksi kommunikoimaan – siis myös kuuntelemaan – ja sitä kautta lisätä niin omaa kuin yhteistä ymmärrystä.
