Hanhiemon satuaarre
Tämä ei ole alkuperäinen kappale. Alkuperäinen, lapsena saatu (joka on ehkä jossain laatikossa kellarissa) on maltillisemman värinen, beigempi, muistaakseni kuin puulauta, jossa pieniä lintuja. Mielestäni se oli kauniimpi, tyylikkäämpi ja parempikin, niin kuin lapsuuteen kuuluvat asiat yleensä: kesät olivat lämpimämpiä, talvet lumisempia jne.
Tähän itse asiassa olen kehittänyt teorian. Ihminen muistaa lopulta aika vähän. Jos alkaa miettiä omia lapsuudenkokemuksia, tarinoita ja muistikuvia on itse asiassa aika vähän. Iso osa niistäkin muiden kertomaa, joten jo lähtökuopissa tavallaan vääristyneitä, jonkun toisen näkökulma, jonka sovittelee sitten sopivaksi osaksi omaa tarinaa.
Alitajuisesti ehkä keräämme tiettyjä muistoja ja toisaalta piilotamme toisia. Muisto syntyy yleensä voimakkaasta tunnetilasta.
Todellisuudessa muistan lapsuuden mökkikesissä myös pitkät tylsät ajat kun ei ollut mitään tekemistä. Ihan sama satoiko vai paistoi. Oli tylsää, eikä ollut kavereitakaan. Mutta kun paistoi ja oli kaunista, tapahtui yleensä jotain mieleenpainuvaa: oltiin heinäpelolla, lähdettiin kalareissulle, ajettiin illalla veneellä auringonlaskun aikaan katsomaan lumpeita. Näistä syntyivät kesän muistot ja lopulta muistikuvien mukaan lapsuuden kesissä aina oli aurinkoista ja ihanaa.
Voisiko saduissa olla samanlaista taikaa, jonka takia ne sykähdyttävät aikuisenakin? Niihin liittyy turvallisuus ja vanhemman huomio (äiti lukee, on ilta, pehmeissä lakanoissa peiton alla on mukava olla), mutta myös jännitystä ja muita voimakkaita tunteita herättäviä asioita (piparkakkupojalle käy huonosti, susi syö pojan, joka huutaa turhia jne). Kun sitten aikuisena palaa samojen satujen maailmaan, ei vain lue uudelleen vaan siirtyy tuohon lapsuuden tunnetilaan. On yhtä aikaa aikuinen ja lapsi. Näkee itsensäkin vähän kuin ulkopuolelta uudessa valossa lapsena.
Vähän vanhempana sadutkin tulivat rajuimmiksi: Grimmin veljekset ja H. C. Andersen. On satuja, jotka pysyvät matkassa. Edelleen kun näen meren vaahtoa, ajattelen sen olevan pieni merenneito-raukka, joka uhrasi niin paljon…
Satujen lukeminen vanhempana on erilainen kokemus kuin nuorena. Mieli ei enää ole samalla tavalla avoin, se sulkeutuu helposti sadunomaiselle, selittämättömälle,
Katherine Rundell kirjoittaa kirjassaan Why You Should Read Children’s Books (josta postaus täällä) kuinka lastenkirjallisuus antaa meille puhtaimmassa muodossaan toivoa, iloa, pelkoa.
”Children’s fiction necessitates distillation: at its best, it renders in their purest, most archetypal forms hope, hunger, joy, fear. Think of children’s books as literary vodka.”
Hanhiemon satuaarre on monelle suomalaiselle lapselle tuttu ja siitä kaikilla on omat suosikkinsa. Tässä on tietty monta hienoa satua kuten Susi! susi! (onhan tämä hieno, ja edelleen käyttökelponen vertaus!), Olki, hiili ja papu, Laiska Jaakko, Piparkakkupoika, Kolme pukkia ja Ruma ankanpoikanen.
Mutta kaikkein isoin suosikkini oli ja on Pikku pikku muija.
”Olipa kerran pikku pikku muija, joka asui pikku pikku talossa pikku pikku kylässä. Eräänä päivänä pikku pikku muija pani päähänsä pikku pikku myssyn ja lähti pikku pikku kävelylle.”
Pikku pikku muija osti torilta luun pikku pikku illalliseksi. Tämä tuli kotiin, nukahti ja kun heräsi, kaapista kuului ääni ”Anna luuni tänne!” Pikku pikku muija säikähtää, nukahtaa uudelleen, kunnes herää pikkuisen kovempaan ääneen: ”Anna luuni tänne!”. Pikku pikku muija pelästyy nyt pikkuista enemmän, menee syvälle peiton alle ja nukahtaa, kunnes herää ääneen, joka sanoo pikkuista kovemmin ”Anna luuni tänne!”.
Nyt ”pikku pikku muija pelästyi pikkuista enemmän, pisti pikku pikku päänsä pikku pikku peiton alta ja sanoi kovimmalla pikku pikku äänellään: OTA SE!”
Eikö tarinan opetus olekin se, että oli sitten pieni fyysiseltä kooltaan, nuoren iän takia tai muuten vain kokisi itsensä pieneksi, pitää kasvattaa ääntään ja lopulta saada oma voima käyttöön?
Tämä on ainakin oma tulkintani. Ja onhan jo pelkästään ”pikku pikku” -toistaminen ihan puhtaasti vaan hemmetin hauskaa!
