Imre Kertész: Kohtalottomuus (suom. Outi Hassi)
”Jos kohtalo on olemassa, niin vapaus ei ole mahdollinen – jos taas vapaus on olemassa, niin ei ole kohtaloa – toisin sanoen ihminen on itse oma kohtalonsa.”
Kohtalottomuus on omaelämäkerrallinen romaani, joka kertoo 15-vuotiaasta pojasta, György Kövesistä, joka joutuu Auschwitziin kesällä 1944 ja tämän kokemuksista Buchenwaldin työleirillä.
Györgyn kohtalottomuus on valinnanvaihtoehdottomuutta. Tällä ei ole varaa valita kohtaloaan, ulkopuoliset tapahtumat sanelevat elämälle ehdot, joihin on sopeuduttava. Kertészin sanotaan alkaneen kirjoittaa tätä kirjaa vasta kommunismin tyrannian alla, joka samanlaisessa totalitarismin kohtalottomuudessa muistutti tätä natsismista. Ihmiseltä hävitetään yksilöllisyys ja tämä katoaa joukkoon, joka tekee tämän kasvottomaksi, kohtalottomaksi.
Muistan lukeneeni tätä vähän ihmeissäni. György on enemmän utelias kuin peloissaan, sopeutuva kuin järkyttynyt. Tapahtumat ovat outoja, hämmästyttäviä tai ärsyttäviä. Määreitä, jotka tuntuvat vähätteleviltä tapahtuneeseen kauhuun nähden. 15-vuotias ei kuitenkaan suhteuta tapahtuvia asioita tulevaisuuteen tai laajempaan kontekstiin vaan yrittää elää tätä päivää sellaisena kuin se eteen tulee.
Erityisesti muistan lukukokemuksesta sen, kuinka Györgyn palaaminen kotikaupunkiin sykähdytti. Amerikkalaisten vapautettua vangit György palaa siis kotiinsa, mutta kuinka selittää muille (tekojaan tai tekemättä jättämistään sisäisesti häpeileville naapureille) sitä mitä on tapahtunut. Vapauden ja kohtalon ero on selvä: kun voi vaikuttaa on vapaa ja kohtalo on omissa käsissä. Kun ei voi, kohtalo sanellaan ulkopuolelta.
Kertész on kirjailija, joka pakottaa pohtimaan: onko sillä mitä teen mitään merkitystä? Ja jos on, olenko velvoitettu tekemään jotain?
Kiinnostava kysymys edelleen, oli kyse sitten luonnon tai ihmisoikeuksien suojelemisesta. Mikä on oma vastuu myös muusta kuin itsestä? Ja toisaalta maailmassa, joka tuntuu suistuvan sotaan, myös ahdistava: onko valtaa ympärillä olevaan? Ehkä ei siihen mitä Putinin mielessä liikkuu, mutta moneen muuhun edelleen on. Kai Alhanen kirjoittaa Dialogikirjassaan osallisuustajusta, eli ihmisen tietoisuudesta siitä, kuinka tämä yksilönä vaikuttaa ympärillä olevaan maailmaan ja kuin maailma vaikuttaa häneen.
Kertészin Kaleeripäiväkirjasta olen poiminut sitaatin, joka puhuttelee:
“On täysin selvää, että jään itselleni ikuiseksi arvoitukseksi. Mutta mistä johtuu käytökseni, pakkoreaktiot, jotka syntyvät heti kun joudun ihmisten seuraan, kuin jonkin ohjausjärjestelmän lähettämät sähkösysäykset? Miksi käyttäydyn aina juuri päinvastoin kuin tahtoisin? Ihanteeni on kylmä ja kova, jopa loukkaavasti käyttäytyvä mies, mutta rikon sitä vastaan heti kun avaan suuni. Miksi ihmeessä? Pelkäänkö niin paljon toisia ihmisiä? Jos niin on miksi sitten olen luonut itselleni väärän ihanteen? Kumpi oikeastaan on petos: ihanteeni vai käytökseni? Ja kumpi on todellisuus: se miten toimin vai se mitä ajattelen?”
