Michel de Montaigne: On Friendship
“… there is in truth no greater silliness, none more enduring, than to be provoked and enraged by the silliness of this world – and there is none more bizarre. For it makes you principally irritated with yourself: that philosopher of old would never have lacked occasion for his tears if he had concentrated on himself.”
Jos ei jaksa nauttia Michel de Montaignen koko esseekokoelmasta (vaikka en ymmärräkään miksi muka ei!), On Friendship on pieni välähdys Montaignen ajattelusta.
“We embraced each other by repute, and, at our first meeting, which chanced to be at a great crowded town-festival, we discovered ourselves to be so seized by each other, so known to each other and so bound together that from then on none was so close as each was to the other.”
Michel de Montaignen Esseitä I, II ja III (suom. Renja Salminen) -kirjan esipuheessa Montaigne selittää, että tarkoitusperä kirjoittamiseen on yksityinen ja henkilökohtainen: ”En ole ajatellut sinun hyötyäsi enkä omaa kunniaani, voimani eivät riitä sellaiseen yritykseen. Olen omistanut sen omaisteni ja ystävieni yksityiskäyttöön, jotta he menetettyään minut (kuten pian tulee tapahtumaan) voisivat löytää siitä joitakin minulle ominaisia luonteenpiirteitä ja jotta heidän mielessään siten säilyisi ehyempänä ja elävämpänä muisto minusta.”
Teksti onkin henkilökohtaista, hapuilevaakin. Ikään kuin kirjoittaja itse vasta kirjoittaessaan – tai nimenomaan kirjoittamalla – kokeilisi erilaisia filosofisia ajatuksia ja aatemaailmoja ja sovittaisi niitä omaan elämäänsä. Tämä tuntuu etsivän vastausta kysymykseen: mitä on olla hyvä ihminen?
Ainakin siinä ystävyys on yksi oleellisimpia.
”Ystävyys on yhteiselämän täydellisin muoto, sillä yleensä kaikki ihmissuhteet, jotka syntyvät ja kehittyvät nautinnon tai voiton, yksityisen tai yleisen hyödyn tavoittelusta ovat sitä vähemmän kauniita ja jaloja, ja sitä vähemmän todellista ystävyyttä, mitä enemmän niihin sekoittuu muita syitä, tarkoitusperiä ja hyötynäkökohtia kuin itse ystävyys.”
Lukiessani Michel de Montaignea mietin aina, kuinka hyödyllistä itsellekin olisi sovitella kirjoittaen elämänohjeita ja -filosofioita omaan elämäänsä. Kartoittaa omaa uskomusmaailmaa konkreettiseksi, selkeyttää itselle minkä filosofian ja arvomaailman varassa sitä oikeastaan elää. Pysähtymisen ja työskentelyn sijaan helposti siirtyy vain lukemaan sitä seuraavaa self-helpiä. Michel de Montaignen motiivina oli, että omat läheiset, ”voisivat löytää siitä joitakin minulle ominaisia luonteenpiirteitä ja jotta heidän mielessään siten säilyisi ehyempänä ja elävämpänä muisto minusta.”
Ja ehkä ajatus siitä, että ihminen edes yritti elää ihmisiksi?
“We should not only examine what each one says, but what are his opinions and what grounds he has for holding them.”
