Elizabeth Gilbert:Big Magic
“Are you considering becoming a creative person? Too late, you already are one. To even call somebody ‘a creative persona is almost laughably redundant; creativity is the hallmark of our species. We have the senses for it; we have the curiosity for it; we have the opposable thumbs for it; we have the rhythm for it; we have the language and the excitement and the innate connection to divinity for it.
If you’re alive, you’re a creative person.”
Myönnettäköön, että olen kiusaantunut. Olen Lontoossa, Elizabeth Gilbertin luovuustyöpajassa, viikonlopun mittaisessa seminaari/työapaja -hybridissä. Paikalla on noin 600 naista ja 6 miestä, mukaan lukien oma mieheni. Naiset kälkättävät kovaäänisesti ja jotenkin estottoman innoissaan. Kun Elizabeth Gilbert tulee lavalle hurmioituneet naiset nousevat seisomaan ja taputtavat raivoisasti. Kun tämä puhuu, puolet naisista nyökyttelee. Gilbert on jonkinlainen esikuva: ihminen, joka uskaltaa elää oman näköistä elämää. Joka tekee Eat, Pray, Love transformaation (vuonna 2006 ilmestynyttä omaelämäkerrallista kirjaa on myyty 12 miljoonaa kappaletta, itse olen nähnyt siitä tehdyn elokuvan kymmeniä kertoja) ja joka nyt, 54-vuotiaana on päättänyt leikata hiuksensa siiliksi, koska haluaa vapautua ulkoisista ja sisäisistä ulkonäköön liittyvistä paineista ja odotuksista.
Älkääkä ymmärtäkö minua väärin, olen itse yksi näistä ihailijoista. Oma ihastuksenihan se tässä vaivaannuttaa. Gilbertissä on jotain kiehtovaa. Olenhan jopa maksanut siitä, että pääsen kuulemaan Gilbertin ajatuksia livenä ja työstämään tämän ohjaamana omaa transformaatiotani vaikka se ei todennäköisesti tarkoita matkaa Italiaan, Intiaan ja/tai Balille vaan jotain ihan muuta. Gilbertin ihmepöllyssä voin muuttaa elämäni taianomaiseksi?
Olen tästä kaikesta helvetin kiusaantunut. Osa minusta on aina ollut vähän heikkona itsensä kehittämiseen, ajatusten ravisteluun ja itsereflektioon, siihen kuinka elää se elämä, jonka haluaa elää eikä vain se elämä, joka heitetään eteen. Osa minusta taas on ankara niin itselleni kuin muillekin täällä paikalla olijoille: eikö meillä olisi jotain hyödyllisempää tekemistä kuin pyöriä oman napamme ympärillä? Eikö tämä ole ajan tuhlaamista? Eikö meidän pitäisi olla vaikka tämäkin aika huolissaan maailmansodan syttymisen mahdollisuudesta. Eikö kaikkien elämä lopulta ole mitätön pieni merkityksetön pisara maailmankaikkeudessa? Mitä väliä siis…
Ensimmäinen seminaari/työpajapäivä on täynnä harjoituksia. Jos seuraa Elizabeth Gilbertiä Instassa tai tilaa Substackin kautta tämän uutiskirjeitä, osa harjoituksista on tuttuja. Kirjoitamme kirjeitä itsellemme. Ensin kirjoittaa pelko (mitä pelkään), sitten lumovoima (enchantment) (mitä rakastan), sitten annetaan lupalappu siihen mihin kokee sellaista tarvitsevansa (Kirsillä on lupa olla aina vastaamatta puhelimeen), sitten meille kirjoittaa resilienssi ja lopuksi rakkaus (Elizabeth Gilbertin Letters from Love -projektiin voi tutustua täällä). Harjoitusten väleissä ajatuksia jaetaan vieraiden ihmisten kanssa, paikkaa kehotetaan vaihtamaan jokaisen harjoituksen välillä. Istumme mieheni kanssa umpimielisinä suomalaisina keskenämme ja jaamme ajatuksemme perhepiirissä.
Matkalla takaisin hotellille nappaan kirjakaupasta mukaan pokkariversion Gilbertin kirjasta Big Magic, jonka luin jo sen ilmestymisvuonna 2015. Muistan, ettei se tehnyt kovin isoa vaikutusta. Mieheni muistaa, että haukuin sen huonoksi. No, annetaan sille uusi mahdollisuus.
Kun luen kirjaa hotellihuoneessa, se tuntuu eri tavalla elävältä kuin aikaisemmin. Seminaaripäivän jälkeen Gilbertin tuttu ääni ujuttautuu tekstiin. Lukiessani lähes näen tämän puhumassa minulle, elehtivän ja ilmehtivän siilitukassaan. Hotkaisen kirjan illan ja seuraavan aamun aikana, ennen toista seminaari/työpajapäivää.
Se alkaa huonosti.
Kikatteleva Gilbert ohjaa meitä mielestäni tyhmiin harjoituksiin, joissa ensin pitää piirtää silmät kiinni ja ”väärällä” kädellä itsensä lapsena. Sen jälkeen kaikki kihertelevät typerille piirustuksilleen. Ankara minä huutaa pään sisällä, että tämän takia naiset eivät etene yhtä nopeasti kuin miehet bisnesmaailmassa, kun me istumme viikonloput piirtelemässä tikku-ukkoja. Tuskastun. Sen jälkeen taas kirjoitetaan kirjeitä, väärällä kädellä, oikealla kädellä. Ehkä kaikkein ärsyttävintä on, että liikutun näistä harjoituksista. Niistä paljastuu jotain herkkyyttä itsestäni, jotain pelkoja, haaveita, haavereita, joita en haluaisi edes itselleni myöntää. Olisihan sitä muutakin tekemistä kuin oman navan ympärillä pyöriminen.
Viimeisessä harjoituksessa kirjoitetaan runo, mutta ei mikä tahansa runo. Kaikista viikonlopun aikana kirjoitetuista lauseista valitaan ensin 10 puhuttelevinta, sitten 5. Sen jälkeen niistä sommitellaan runo.
Perkele. Kylläpä osui ja upposi. Itkettää. Hävettää kun itkettää. Ärsyttää. Tunteet perkele.
Kaikki harjoitukset olisi tietysti voinut kerätä Gilbertin kirjoista ja kirjoituksista, Instaa seuraamalla jne. Miksi nähdä vaivaa ja tuhlata planeettaa siihen, että näkee tämän livenä? Planeetan puolesta en uskalla vastata, luulen, ettei Lontoota voi puolustella millään kestävällä tavalla. Omasta puolestani sen sijaan voin.
Gilbertillä on kiinnostavaa perspektiiviä niin luovuudesta kuin hengellisyydestäkin. Tämä on jo nuorena päättänyt ryhtyä kirjailijaksi, mutta ei vaatia kirjoittamiselta sitä, että sillä voi elättää itsensä. Kirjoittaminen kirjoittamisen vuoksi, luovan elämän eläminen on tämän mielestä riittävä tavoite ja hyvä elämä. Jos menestystä tulee, ja Gilbertille eittämättä tuli, sen toki ottaa vastaan. Mutta menestyminen tai suosio eivät ole edellytyksiä luovalle elämälle. Hengellistä perspektiiviä tämä on saanut buddhalaisuudesta, jota kaiketi on harjoittanut vuosikausia. Puheessa vilahtelee niin Dalai lama kuin Pema Chödron ja Ram Dass, kaikki buddhalaisuuteen vihkiytyneitä guruja.
Gilbertillä on myös isoa karismaa ja itseironiaa, tätä on miellyttävä kuunnella. Tämä ei tule savukoneiden saattelemana lavalle vaan hiipii seinänviertä kunnes seisoo keskellä lavaa, johon on asetettu punainen nojatuoli, johon tämä istuu rennonletkeästi (eikö tämä ole vähän teatteria, kysyy Kirsi Ankara?) nostaen jalat tuolille ristiin. Kun hän puhuu seisten hän ei heiluttele käsiään, ei käytä ”madonna-mikkiä” eikä ”ota koko lavaa haltuun” vaan seisoo paikallaan. Esiintymiskouluttajat kiristelisivät hampaitaan.
Strategia on mitä ilmeisimmin tietoinen: hän antaa pääosan yleisölle itselleen.
Me puhisemme tehtävien kanssa ja Royal Geographical Societyn juhlasali kuulostaa jalkapallohuligaanien mellakalta kun 600 naista jakaa yhtä aikaa kirjoittamiaan lauseita toisilleen.
Entä sitten Big Magic?
Muistan kuinka ilahduin kun kirja ilmestyi ja petyin sen luettuani. Olin ehkä odottanut jotain tajunnan räjäyttävää, joka kuten lapsuuteni Spick & Span -mainoksessa räjäyttäisi lian pois, eli räjäyttäisi kirjoittamisen esteet elämästäni. Näin ei tapahtunut. Sen sijaan ajattelin vähän halveksien meitä kaikkia toiveikkaita ihmisiä, jotka haluamme luoda jotain, jolla on merkitystä emmekä pysty edes pitäytymään päätöksessä herätä klo 5 kirjoittamaan…
Heikkoja!, huutaa Kirsi Ankara.
Nyt toisella kierroksella kirja tuntuu relevantimmalta vaikka edelleen sen on ehkä hieman ”kokoonkyhätty” ja sekava. Relevantimmalta ehkä siksi, että se syventää luennon/työpajan sanomaa, ehkä siksi, että olen itse eri paikassa (fyysisesti toki Lontoossa, mutta erityisesti psyykkisesti ja elämäntilanteessani), saan siitä irti eri asioita. Kirjan perussanoma on kaiketi se, että jos haluat luoda jotain, tee se. Älä mieti lopputulosta, sitä mitä muut siitä sanovat tai saako siitä toimeentulon. Ihminen on luotu luomaan, siis ala luoda.
“What you produce is not necessarily always sacred, I realized, just because you think it’s sacred. What is sacred is the time that you spend working on the project, and what that time does to expand your imagination, and what that expanded imagination does to transform your life.”
Hän siteeraa mm. kirjailija Rebecca Solnitia: “So many of us believe in perfection, which ruins everything else, because the perfect is not only the enemy of the good; it’s also the enemy of the realistic, the possible, and the fun.”
Gilbert kirjoittaa välillä tyylillä, joka tuntuu “pehmolta”; luonto rakastaa ihmistä takaisin, kirjoittaminen rakastaa ihmistä jne. Kaikella on kuitenkin pointti ja kuultuani Gilbertiä työpajassa olen valmis vastaanottamaan kahjojakin ajatuksia tosissani. Ei se silti tarkoita sitä, että Kirsi Herkkä olisi syrjäyttänyt Kirsi Ankaraa. Vielä.
“Stop treating your creativity like it’s a tired, old, unhappy marriage (a grind, a drag) and start regarding it with the fresh eyes of a passionate lover.”
