Mikita Brottman: The Solitary Vice – Against Reading
“What’s wrong with reading? you might ask.
Nothing, of course.
But once you assign an intellectual value to the act, you not only overlook the nature of the text itself, you also make universal and one-dimensional what is essentially a private process of engagement. After all, we read for lots of reasons, not all of them obvious, or easy to distinguish. Yes, we read for pleasure and knowledge, but we also read out of habit, compulsion, necessity, laziness, and – perhaps more often than we think – for no reason at all.”
Tämä ei ole niinkään kirja lukemista vastaan vaan ehkä ennemmin kirja lukemisen ”elitismiä” vastaan? Brottman on kiusaantunut lukemisen edistämiskampanjoista, klassikkojen ihailusta ja ylipäätään puheesta, kuinka lukeminen on ”tärkeää”. Jollain tasolla ymmärrän sen. Tajuan kuinka ärsyttäviä me lukijat voimme olla tuputtaessamme tätä ”yksinäistä pahettamme” jonkinlaisena elämän eliksiirinä, hyveenäkin ehkä. Tämä on kuitenkin tulkintakysymys ja kaikesta voi tietysti pahoittaa mielensä. Itse en ajattele lukemista jonkinlaisena ”kansalaishyveenä” vaan ennemmin asiana, josta itselleni on valtavasti iloa ja hyötyä. Lukeminen rauhoittaa ja energisoi, opettaa suhtautumaan itseen ja muihin ja antaa perspektiiviä elämään, monipuolistaa kuvaa ihmisten todellisesta sisäisestä maailmasta ja samalla lähentää osoittaessaan, että muillakin ihmisillä on samanlaisia ajatuksia, tunteita, toiveita, haluja, pelkoja. Asioita, joista lopulta emme puhu niin paljoa toistemme kanssa. Se selittää usein ”miksi” joku toimii jollain lailla, avaa toisen ihmisen ajatusavaruuksia.
“…the more we read, the more we refine our ability to make meaning out of senseless experience, to find order and control, and so to get relief from the anxiety generated by all the senselessness and aimlessness around us, the helplessness and confusion we’re bound to feel in the face of random, unpatterned events.”
Brottman esittää ajatustensa tueksi hieman kieli poskessa, ehkä, erikoisia väitteitä ja heittoja. Tämä kirja ei niinkään ole tutkielma lukemisen tai lukemattomuuden todellisista vaikutuksista vaan hyvin henkilökohtainen esseekokoelma omasta kokemuksesta lukijana.
Hän kuvaa mm. omaa kokemustaan teininä ja tuntuu ajattelevan menettäneensä sosiaalisia kokemuksia ja kasvamista sosiaaliseksi olennoksi lukemisensa takia. No, toisen kokemusta on vaikea kiistää, mutta lukea voi myös erakoitumatta ja sosiaalinen kanssakäyminen ei ole lukevaltakaan ihmiseltä poissuljettu.
“Should he give free reigns to his desires, the bibliomaniac can ruin his life, along with lives of his loved ones. He’ll often take better care of his books than of his own health; he’ll spend more on fiction than he does on food; he’ll be more interested in his library than in his relationships, and, since few people are prepared to live in a place where every available surface is covered with books, he’ll often find himself alone, perhaps in the company of a neglected and malnourished cat. When he dies, all but forgotten, his body might fester for days before a curious neighbor grows concerned about the smell.”
Mietin tätä kirjaa pitkään, pysyykö hyllyssä vai ei. Kirjoitettuani nämä tässäkin siteeratut kohdat kirjasta ylös, olen valmis tästä (ehkä) luopumaan. Lopulta se ei vitsikkäästä nimestään ja nokkelasta lähtökohdastaan huolimatta ole itse asiassa sitä mitä odotin. Älykkään satiirin sijaan se tuntuu jopa hieman surulliselta tilitykseltä. Toisaalta tässä täydellisessä näkökulman kääntämisessä on jotain kiehtovaakin.
Kirjailijoista ja kirjoittamisestakin Brottmanilla on sanottavaa:
“Often, the more successful the work, the more small-minded, petty, and arrogant the author turns out to have been in private – according to their friends and neighbors, at least. As a result, it’s hard for me to credit writing with the therapeutic potential so often attributed to it.”
