Toni Morrison: Rakkaus (suom. Seppo Loponen)
”Valaisemattomissa paikoissa, missä ei ole katulamppuja eikä uinahtelevaa neonia, yö on syvä ja tulee usein helpotuksena. Vaihteluna varuillaanoloon ja silmälläpitoon. Varkaat tarvitsevat yötä salakähmäisyyteen, mutta eivät osaa nauttia siitä. Äidit odottavat sitä, mutta ovat valppaina koko unensa ajan. Yön pääanti on se, että silloin vapautuu sekä tarkkailemasta että tarkkailijoista. Kuin tähdet, jotka ovat vapaat luomaan oman historiansa ja vähät välittämään jostakin toisesta, tai kuin timantit, jotka kirvoitetaan ikeestään ja päästetään komeaksi kiveksi.”
Muistan pitäneeni tästä Morrisonin kirjasta ehkä eniten. Päätin lukea sen uudelleen. Alussa tuli iso pettymys. Jotenkin sekavan tuntuinen ja raaka. Olinko pitänyt tästä? Vai oliko tämä kirja, josta ”piti” pitää? Kirjassa ei ole ensimmäisen lukukokemuksen jälkeen (noin 20 vuotta sitten) yhtään merkintää, ei mitään mihin tarttua, miksi tästä pidin. Jatkan lukemista. Tarina alkaa hahmottua, henkilöt saavat syvyyttä, kahden naisen välinen vihanpito selityksiä. Onhan valtava viha, josta ei voi päästää irti ehkä osoitus välittämisestä, isosta pettymyksestä suhteessa toiseen, mutta ehkä myös itseen.
Se, jota lukija luulee päähenkilöksi ei olekaan sitä, pelkkä välikappale siihen, että pitkittynyt pysähtynyt tila sysäytyy liikkeelle, kohti jotain. Hyvää vai pahaa? Samalla käydään läpi epätasa-arvoisuuden historiaa, syrjintää, väheksyntää, hyväksikäyttöä. Morrisonin kirjoittamisessa on aina isompi ja vakavampi pohjavire, vinksahtanut valtatasapaino, joka vaikuttaa paitsi kokonaiseen yhteiskuntaan myös yksittäisten ihmisten elämään. Ihminen yrittää pärjätä siinä mitä on.
”Pysy valppaana, varpaisillasi. ja tulkitse vikkelään: eleet, katseet, suut, äänensävyt, ruumiinliikkeet – ajatukset. Arvioi oikea hetki. Tartu tilaisuuksiin. Kaikki on itsestä kiinni. Ja jos sinulla käy tuuri, hakeudu lähelle avointa lompakkoa, ikkunaa tai ovea ja ANNA PALAA! Kaikki on itsestä kiinni. Kaikki. Hyvän tuurin löytää, mutta hyvä onni on luotava.”
Morrison kuvaa hienosti inhimillisiä tunteita ja syviä erilaisuuden, kuulumattomuuden ja yksinäisyyden tuntemuksia.
”Kiihottuminen, joka ei ollut niinkään vastenmielistä, ei ollut se mistä tytöt eivät voineet keskustella. Vaan se toinen seikka. Seikka joka sai kummankin uskomaan, tietämättä miksi, että tämä nimenomainen häpeä oli erilainen eikä sietänyt puhetta – ei edes heidän salaisuuksille omistetulla kielellään. Vuotaisiko sisäinen lika ulos?”
Morrison ei ole eteerinen kirjoittaja, ei sievistele. Tämän teksteissä haisee hiki ja kuuluvat kirosanat. Lopulta tämä kirjoittaa inhimillisen yhteyden tarpeesta, sellaisen yhteyden, joka on tasa-arvoinen ja toisen hyväksyvä sellaisena kuin tämä on.
”Jos sellaiset lapset löytävät toisensa ennen kuin tietävät sukupuolensa tai kumpi heistä on nälissään, kumpi hyvin syötetty, ennen kuin he erottavat värin värittömyydestä, sukulaisen ventovieraasta, silloin he ovat löytäneet sekoituksen antautumista ja kapinaa, jota ilman he eivät enää voi elää.”
Hieno kirja. Jää hyllyyn. Pitää lukea uudelleen muitakin Morrisoneja, tietääkseni oliko tämä mielestäni lopulta paras.
