Omar Khaijam: Viisaan viini (suom. Toivo Lyy)
”Tule ja tuuliin huoli viskatkaamme
nyt siitä, mitä huomenelta saamme,
ja pitäkäämme, armas, hyvänämme
vain hetki, jonka nyt me kaksin jaamme!”
Hyllystä löytyy kirja, jonka sain äidiltäni ehkä puoli vuotta sitten. Omar Khaijamin runokirja Viisaan viini, jossa on ensilehdellä kirjoitus äidin käsialalla: Ristolle 6/9 -67.
Äitini on antanut kirjan isälleni syntymäpäivälahjaksi vajaa kuukausi ennen syntymääni. Isä on ollut 25-vuotias, tuleva isä. 7 vuoden kuluttua tämä olisi kuollut. Minulla on isästäni niukasti muistoja, eivätkä nekään kaikki myönteisiä. Isällä oli traaginen elämäntarina, joka lopulta päättyi oman käden kautta. Saadessani tämän kirjan äidiltä, olisi kuin olisin salapoliisina saanut merkittävän vihjeen mysteeriin, jota ratkon. Ja jota varmasti edelleen ratkon lopun elämääni: millainen isä oli? Mitä isä ajatteli, mitä isä arvosti, mitä isä pelkäsi, mikä isää ajoi, hyvässä ja pahassa.
Tämä ei nimittäin ole vain äidin isälle antama kirja vaan kirja, jossa on isän merkintöjä. Tämä on merkannut muutaman runon, oletan, että ne kertovat hänestä jotain. Tämän kirjoituksen alussa oleva on yksi niistä. Tämä on toinen:
”Kun mennyt mennyttä on, jäänyt taa
ja tulevaa ei tulkituksi saa,
niin ilomielin elä – älä mieti,
mitä on ollut, mikä odottaa!”
Näistä välittyvä kuva isästä vahvistaa sitä, mitä olen ajatellut. Isä halusi elää hetkessä, ei ehkä siihen pystynyt, mutta halusi. Halusi unohtaa masentavan menneen ja toisaalta ei halunnut olla ahdistunut tulevasta.
Luulen, ettei hän oikein koskaan siihen pystynyt.
Kirjaan Levoton lukija olen kirjoittanut isästä ja Omar Khaijamista mm. seuraavaa:
Isää rakentamassa
Kysyin äidiltä, mitä kirjoja isä luki. Tai lukiko isä kirjoja ollenkaan. Äiti vastasi, ettei oikein muista, mutta seurustelun alkuaikoina isä oli antanut tälle lahjaksi Omar Khaijamin runokokoelman. Siis mitä? Runous tuntuu huonosti sopivan siihen kuvaan isästäni, joka minulle on jäänyt. Minullahan on toki vain seitsemän vuotta omaa kokemusta isästä, loput kuultua. Tarinoita, joita joku on päättänyt kertoa ja ehkä piilossa sellaisia, joilta on varjeltu. Näistä seitsemästä yhteisestä vuodesta isän kanssa vielä puolet on ilman muistoja. Tieteen mukaan ensimmäiset muistot, jotka aikuisena voimme lapsuudesta muistaa, ajoittuvat 3-4 ikävuoden kieppeille. Ikä neljästä seitsemään ei ole sellainen, että olisin ehtinyt kysellä isältäni elämän tarkoitusta, lempikirjoja tai edes sitä, mihin tämä äidissäni rakastui. Joudun siis etsimään ratkaisua näihin arvoituksiin jostain muualta. Lähestyn kirjojen kautta, kuinkas muutenkaan.
Isä ja 1 000-1 100-luvulla elänyt persialainen runoilija tuntuu oudolta yhdistelmältä. Tartun kuitenkin tähän tiedonjyvään.
Suomeksi Omar Khaijamilta on vuonna 1929 ilmestynyt Toivo Lyyn suomennoskokoelma Teltantekijän lauselmia. Käy ilmi, että siinä 60-luvun kieppeillä Omar Khaijam on ollut ilmeisen trendikäs.
Lukiessani Khaijamin runoja löydän useita syitä, miksi isäni siis saattoi olla tykästynyt Omar Khaijamin tuotantoon:
- Omar Khaijam on ollut osaava matemaatikko. Jonkinlaisena IT-nörttinä isä on saattanut samaistua matemaatikkoon, joka on samalla romantikko, elämän tarkoitusta etsivä ehkä hieman melankolinen mies.
- Khaijam on etsijä. Tämä hakee elämän mysteeriä, tämä on filosofi, joka etsii tarkoitusta olemassaololle. No, sanomattakin on selvää, että isäni etsi sitä, ja lopulta epäonnistui. Tai en tiedä, voiko itsemurhasta sanoa, että se on epäonnistuminen elämän tarkoituksen löytämisessä?
- Khaijam on Sufi, joka päätyy pohtimaan elämän merkitystä: viini virtaa ja huomista ei kannata pohdiskella. Isäni alkoholismiin kenties vetosi tämä ajatus; kapakassa istuminen ei olekaan holtitonta elämän tuhlaamista vaan ehkä juuri sitä hetkessä elämistä, nauttimista. Kunnes se tietysti ei enää ole sitä.
”En minä juo huvin vuoksi, en juopuakseni.
En hylätäkseni uskon tai hyvät tavat.
Tahdon vain vapautua hetkeksi itsestäni.
Sen takia juon, olen juovuksissa.”
Ehkä tämä hetkessä olemisen teema olikin isälle vaikeaa. Alkoholihan on usein pikemminkin tapa välttää omaa itseään, omia tunteita ja ajatuksia, katkaista mielen kuohu. Tai isä koki massiivista irrallisuutta itsestään ja muista, ei saanut yhteyttä itsensä ulkopuolelle, ei ehkä itseenkään. Khaijamin aistikylläinen tapa ilmaista läsnäolemista on ehkä ollut isän kaipaus?
Käy ilmi, että Jaakko Hämeen-Anttila on kirjoittanut Omar Khaijamista elämäkerran vuonna 2008, Omar Khaijam – runoilijan elämä. Hämeen-Anttilan kirjan perusteella löydän tulkintoja siitä, kuka ja mikä Omar Khaijam oli:
1) mystikko, josta kenties tunnetuin mystisen runoutensa kautta
2) elämäniloinen nautiskelija; viini on viiniä ja kevätpäivä rakastetun kanssa niityllä on juuri sitä, miltä se näyttää
3) pessimismiin taipuvainen mietiskelijä, joka tietoisena kaiken katoavaisuudesta elää kiihkeästi nykyhetkessä viinin ja rakastetun parissa.
Minusta Khaijam ei vaikuta sieluunsa rauhan löytäneeltä mystikolta vaan ristiriitaiselta hahmolta, joka yrittää selviytyä tästä elämästä. Kallistun siis kolmannelle tulkinnalle. Khaijam on pessimismiin taipuvainen runoilija, joka lääkitsee kaiken turhuuden tunnetta nykyhetkellä. Ja tarvitsee siihen apuvälineitä; meditaatio ei riitä, viini auttaa. Matematiikkakin sopii kuvaan: elämän mysteeri on siitä paskamainen, ettei sitä voi ratkaista. Matemaattinen todellisuus sen sijaan on taitokysymys. Selkeää, asiat ovat joko oikein tai väärin, eivät jotain siltä väliltä.
Omar Khaijam kieltäytyi uskomasta siihen, että olemme syntyneet maailmaan johonkin tarkoitukseen. Sen sijaan se pitää rakentaa itse, tässä elämässä.
”Ennen kuin olimme, oli päiviä ja öitä,
taivas kiersi työssään ennen meitä.
Kun lasket jalkasi mullan päälle,
kaunottaren silmä jää jalkasi alle.”
Jaakko Hämeen-Anttila kirjoittaa kiinnostavasti siitä, kuinka historialliset lähteet eivät kerro ihmisestä oikeastaan helposti mitään. Pelkkiä numeroita, vuosilukuja tai irrallisia tarinoita, jähmettyneitä tuokiokuvia. Näistä ”elävä ja liikkuva ihminen täytyy rakentaa huolellisen tutkimuksen avulla, mutta osittain myös mielikuvitusta käyttäen”.
Ehkä lopulta oikeakin ihminen on aina mysteeri. Muut rakentavat omassa päässään kuvan toisesta. Rakennan isääni erilaisista vihjeistä ja palasista. Lopulta kai päädyn enemmän tai vähemmän fiktiiviseen kokonaisuuteen. Mutta mitä väliä sillä on, jos isä on mielikuvitusta? Eikö lopulta toisen ihmisen – myös elävän – mielen ymmärtäminen sellaisena kuin sen sisäpuolelta kohtaa, ole mahdotonta? Arvailua? Hapuilua? Toinen on aina tavallaan mielikuvitusta?
