En suostu siihen, että Paul Auster on kuollut
Olen nyt viikon miettinyt mitä ajattelen siitä, että kirjailija Paul Auster kuoli vappuaattona. Huomaan, että en oikein suostu vieläkään uskomaan sitä. Kuolema ei sinänsä ollut yllätys, Auster kertoi avoimesti syövästään mm. kertoessaan viimeiseksi jäänestä kirjastaan Baumgartner. Silti. Olen miettinyt tämän kuolemasta lähtien, kuinka asiaa käsittelisin. Kun hetkeksi unohdan asian, Instagram muistuttaa siitä. Joku kirjailijan lukijoista tai tämän kustantaja, joku maailmalla oleva kirjakauppa haluaa muistaa vielä Austeria, jakaa surun tämän kuolemasta. Minä en halua.
Paul Auster on elämää suurempi hahmo eikä voi kuolla.
Kaivan kaikki Austerini kirjahyllystä. Pitäisikö lukea nämä kaikki uudelleen? Pitäisikö ryhtyä metsästämään divareista (ja Amazonista) ne puuttuvat teokset, joita minulla ei tämän tuotannosta ole? Lukea koko tuotanto läpi? Pitäisikö tarttua siihen Austeriin, jota pidän lempikirjanani?
Mutta mikä se olisi?
Ystäväni kysyi minulta jo jokin aika sitten, että mikä Austerin kirjoista on minusta paras?
Tämä oli juuri lopettamassa New York Trilogian ja mietti seuraavaa. Pohdimme asiaa mieheni kanssa. Miten onkin niin vaikeaa määritellä lempikirja kaikista Austereista? Kertooko se kirjailijasta jotain hyvää vain huonoa? Onko tämä muka ”yhden hitin” artisti? Väljähtynyttä tuotantoa, mitään sanomattomia tekstejä, muutama tähti joukossa? Ei ole. Pikemminkin päinvastoin. Tällä on tuotanto, josta on vaikea mainita yhtä, sillä ajattelen, että meillä on Austerin kanssa pitkä suhde. On vaikea suositella yhtä keskellä tämän tuotantoa, sillä ymmärtäisikö ystäväni kirjan suhteessa Austerin koko tuotantoon ja ajatteluun? Ja toisaalta, etten vain valitsisi omaa suosikkiani, josta ystäväni ei pitäisikään. Tämähän saattaisi tuomita Austerin pelkästään sen perusteella, että olen valinnut väärin. Vastuullinen tehtävä siis. Haluan, että ystäväni (ja kaikki muutkin) pystyvät katsomaan Austeria lempein ja ymmärtävin silmin.
Mieheni valitsi lempikirjakseen Sunset Parkin, itse muistin pitäneeni Illuusioiden kirjasta ja 4 3 2 1 oli myös todella hieno (missä se muuten on, ei löytynyt hyllystä!). Lopulta päädyn ehkä sittenkin tämän viimeisimmäksi jääneeseen kirjaan: Baumgartner. Se on tiivis, herkkä ja karu kirja vanhenemisesta. Kuolemastakin. Elämästä – tietysti. Sitähän kaikki Austerin kirjat tavalla tai toisella ovat: elämän merkityksellisyyden ja mielekkyyden pohdintaa ja etsimistä.
Kirjailija Siri Hustvedt, Paul Austerin vaimo, kirjoitti pienen muistokirjoituksen Instagramiin Austerin kuoltua: ”Paul never left the Cancerland”, hän toteaa. Hän myös siteeraa Baumgartnerin (missä sekin muuten on hyllyssäni, mökillä?) viimeistä lausetta, jonka koki voimakkaasti silloin kun Auster kirjoitti kirjansa. Auster oli silloin hyvin sairaana, syöpädiagnoosi oli lähellä, mutta vasta edessä.
”And so, with the wind in his face and blood still trickling from the wound in his forehead, our hero goes off in search of help, and when he comes to the first house and knocks in the door, the final chapter in the saga of S.T. Baumgartner begins.”
Huomaan Austerin kuoleman jälkeen miettiväni, voiko kirjailija oikeastaan kuolla? Voisiko tuon Baumgartnerin viimeisen kohtauksen tulkita myös niin, että aina kun kirja kohtaa lukijan (lukija koputtaa ovelle), kirjailija elää (uusi luku alkaa)? Ajattelen niin. En helli mitään yliluonnollisia ajatuksia siitä, ettei kirjailija olisi todella kuollut. Samalla ajattelen, että Austerin tasoinen kirjailija ei oikeastaan voi koskaan kuolla. Kirjojensa sivuilla hän elää aina, niin kauan kuin lukijoita riittää.
Minulle hän ei siis kuole koskaan. En halua surra. Haluan juhlia kirjailijan elämää, lukemalla.
Suosikkikirjailijaan tulee suhde, joka sallii myös moittimisen. Siinä on jotain samaa kuin vaikkapa omassa äidissä tai tyttäressä. On ihan sallittua jakaa myös kielteisiä tunteita näistä itselle läheisistä ihmisistä. Sen sijaan muiden kannattaa olla varovaisia sellaisessa tilanteessa: muiden kohdistama arvostelu rakkaisiin on epäsuotavaa. Koska omassa mielessä rakkaus on niin syvällä, niin ehdotonta ja niin järkkymätöntä, se sallii myös ihmisen arvioimisen epätäydellisenä yksilönä, onhan tämä lopulta täydellinen juuri sellaisena kuin on. Vieraamman ihmisen moite, edes yhtyminen omaan moitteeseen, on sen sijaan massiivinen etikettivirhe. Siitä loukkaantuu, suuttuu tai riitautuu arvostelijan kanssa. Vaikka olisi sanonut samat sanat itse. Minä saan arvostella äitiäni, mutta sinä et saa arvostella minun äitiäni.
Sama ehkä koskee kirjailijoita, joita rakastaa? Minä saan moittia suosikkikirjailijaani, mutta sinä et?
Kirjassa Levoton lukija kirjoitan Austerista ja moitin (rakkaudella tietysti!) tämän kirjaa Timbuktu.
”Auster osoittaa terävästi, miltä maailma voisi tuntua koiran näkökulmasta — — (Timbuktu) on hänen teoksistaan koskettavin ja emotionaalisesti helpoimmin lähestyttävä.” toteaa The New York Timesin kriitikko Michiko Kakutani Paul Austerin kirjasta Timbuktu (suom. Arto Virtanen Tammi, 1999). En voisi olla enempää eri mieltä arvioijan kanssa. Timbuktu on sietämätön ylisentimentaalinen kirja, jossa koiran ainoaksi elämän tarkoitukseksi typistetään tämän elämä isäntänsä kanssa ja jossa hävyttömästi laitetaan koira vielä lopuksi tekemään itsemurha päästäkseen isäntänsä luokse kuoleman jälkeiseen elämään: Timbuktuun.
Siinä missä Auster on loistava kuvaamaan ihmisten välistä vuorovaikutusta ja sen sotkuisuutta sekä ihmisen mielen eri kerroksia, epäonnistuu hän karmealla tavalla kuvatessaan Mr Bonesin (kirjan koira) elämää. Tiedän, että moni pitää Timbuktua Austerin kirjoista ”emotionaalisesti helpoimmin lähestyttävänä”, mutta se johtuu vain siitä, että Auster on yksinkertaistanut tunnemaailman niin yksioikoiseksi ja kapeaksi, että mitään lähestymistä ei edes tarvita. Sen kun kellahtaa selälleen odottamaan.
Lopulta kirja on amerikkalaisen unelman ja kulutusyhteiskunnan kritiikkiä, jota koira tietysti tarkkailee. Ikään kuin tällä ei olisi omassa hajumaailmassaan ja sen sosiaalisen elämän vilkkaudessa tarpeeksi tekemistä. Auster on työntynyt sisään koiraan ja muuttanut koiran kaltaisekseen sen sijaan, että olisi todella tarkastellut maailmaa koiran perspektiivistä.
Nyt tuntuu hävyttömältä, että olen nähnyt Austerissa mitään muuta kuin hyvää. Kuolemalla on ehkä sellainen vaikutus. Tulee tarve suojella kuollutta. Sulkea omat ja erityisesti muiden silmät tämän epätäydellisyydeltä ja nähdä pelkkä hienous. Mikä siinä onkin, että pitää olla niin kriittinen silloin kun toinen on vielä elossa?
Haluan siis muistuttaa, että olen kirjoittanut ihan vähän aikaa sitten Levoton lukija -blogiin myös myönteisesti kirjailijasta ja tämän kirjasta Yksinäisyyden äärellä.
Olen tavannut Austerin kerran. Tämä oli vaimonsa kanssa Caprin minikirjallisuusfestivaaleilla. Aiheena oli muisti. Koska olin saanut ilon tavata Siri Hustvedtin Helsingissä samana keväänä uskalsin käydä tervehtimässä kirjailijapariskuntaa. Keskustelin Austerin kanssa: Hän sanoi ”Hello, nice to meet you”. Minä todennäköisesti vastasin samalla tavalla. Uskoisin, että minä tarkoitin sitä enemmän.
Paul Auster käsittelee kirjoissaan myös mielen mustumista, alakuloa, masennusta, epätoivoa. Tämä selvästi tunsi aiheen hyvin. Illuusioiden kirjassa hän kirjoittaa:
”Kukaan ei voi elää ilman toisia ihmisiä, David. Se ei yksinkertaisesti ole mahdollista.
Ehkä ei. Mutta kukaan ei ole aiemmin ollut minuna. Ehkä minusta tulee ensimmäinen.”
Auster ei omistanut tietokonetta, kirjoitti kirjansa käsin ja sen jälkeen kirjoituskoneella. Siri Hustvedt kertoo, että elämänsä viimeisinä päivinä hän kirjoitti kirjeitä tyttärenpojalleen, Milesille. Siitä tullee hänen viimeinen kirjansa, kun se joskus julkaistaan. Ehkä.
Austerilla oli kova työetiikka, mikä näkyy myös tämän kirjeissä J. M. Coetzeelle kirjassa Tässä ja nyt, jossa kirjailijat kirjoittavat toisilleen.
”Voittaminen ja häviäminen ovat välttämättömiä mutta vain toissijaisia tekijöitä, selityksiä hyvän pelin vaatimalle maksimiponnistukselle – sillä ilman maksimiponnistusta ei ole myöskään aitoa nautintoa.”
Ajattelen, että tämä oikeastaan pätee ihan kaikkeen. Jos ei laita itseään likoon, ei voi todellisuudessa olla ihan tyytyväinenkään. Merkityksellisyys löytyy siitä, että itse sitoutuu johonkin, haluaa panostaa siihen, haluaa tehdä parhaansa. Merkitys rakentuu siitä, kuinka tosissaan hommaa tekee. Irrallisuus ja merkityksettömyys taas kulkevat käsikädessä. Kiinnittyminen tavoitteeseen tai toiseen ihmiseen luo merkitystä.
Kiinnittyminen kirjailijaan ja tämän teoksiin luo tämän työlle ja ehkä elämälleenkin merkityksen. Ja pitää hänet elossa. Tavallaan.
”… että paras perustelu taiteen merkittävyydelle on täsmälleen sen hyödyttömyys; että me olemme mitä syvällisimmin ja voimallisimmin ihmisiä silloin kun teemme jotain silkasta tekemisen nautinnosta – vaikka se vaatii vuosikaupalla kovaa työtä ja harjoittelua (nuoret ballerinat) ja vaikka nautintoon saattaa sisältyä kammottava riski (nuorallakävely).
Paul Auster ja J.M Coetzee: Tässä ja nyt
