Christer Kihlman: Ihminen joka järkkyi (suom. Pentti Saaritsa)
”Ensinnäkään en usko henkilökohtaisen hienotunteisuuden arvoon. En usko että henkilökohtaisten tai ”häpeällisten” salaisuuksien salassa pitäminen olisi jotenkin rakentavaa tai merkityksellistä. Minä uskon päinvastoin että henkilökohtaisten ja ”häpeällisten” salaisuuksien salassa pitäminen on repivää ja merkityksetöntä. Jokainen ihminen on mitä on tai luulee olevansa, mutta salailemalla salaisuuksiaan, oman itsensä osia, käy tarpeettoman suureksi ero sen välillä mitä hän on itselleen ja mitä hän teeskentelee olevansa muille.”
Kirjahyllyn kirjat voivat myös yllättää. Christer Kihlmanin kirja on yksi vaikuttavimmista kirjoista, jonka olen koskaan lukenut. Tämän muistan. Sen lukemisesta on kyllä pitkä aika.
Kun avaan kirjan ja alan tuttuun tapaan katsoa mitkä sivut olen merkannut, hämmästyn. Jokainen merkitsemäni kohtaa liittyy alkoholismiin. En edes muistanut, että kirja käsitteli alkoholismia (joka on sen laajin osio) vaan muistin, että se käsittelee eristyneisyyttä muista, häpeää omana itsenään olemisesta, itsensä avaamisen vaikeutta muille, erilaisuutta, vierautta. Kun luen kohtia, jotka aikoinaan ovat sävähdyttäneet tajuan heti. Tämä on kirja, jonka avulla olen pyrkinyt ymmärtämään isääni ja kokenut itse asiassa ymmärtäneeni.
”Minä juon päinvastoin puolustaakseni itseäni epäoikeutettua masennusta vastaan ja neutralisoidakseni sen, minä juon kestääkseni, pannakseni vastaan, pystyäkseni taistelemaan epätodellista mutta kuluttavaa toivottomuuden tunnetta ja aiheettomia, kavalia päättämättömyyden ja riittämättömyyden kuvitelmia vastaan.”
Isäni oli alkoholisti, joka kuoli ollessani 7-vuotias. Meni pitkään ennen kuin puhuin siitä mitään. Vielä pidempään meni ennen kuin sanoin ääneen, että isäni teki itsemurhan. Ihan kuin näitä olisi ensin pitänyt rauhassa käsitellä itse, ennen kuin niitä voi käsitellä siinä kontekstissa, jossa vieraat voivat tarkastella niitä omista näkökulmistaan, kenties arvostelevastikin. Ja vielä pidempään on mennyt, ennen kuin olen voinut sanoa ääneen, että isäni oli myös väkivaltainen ja pelottava.
Näiden asioiden vaikeus ei tule siitä, etteikö niitä olisi itse hyväksynyt, olen kaiken kanssa luullakseni jo tehnyt rauhan. Sitä toki helpottaa se, että isä on kuollut, pysähtynyttä kuvaa on helpompi asetella. Vaikeus syntyy siitä, että isäni on ollut vielä enemmän kaikkea muuta, mutta tällaiset leimat tekevät mahdottomaksi huomata, huomioida tai edes hyväksyä toista puolta. Isäni oli ihana ihminen. Rakastava, lämmin, iloinen, älykäs.
Alkoholisti, joka hakkaa vaimoaan ja tekee itsemurhan, on tavallaan niin vahva tarina, että isäni peittyy sen alle. Se tekee isäni elämästä ja identiteetistä vain kielteisen. Kihlman antaa näkökulman, joka on joiltain osin armollinen juuri suoruudessaan.
”Yksinäisyys joka ilmenee äkillisenä katoamisena perheen parista on häpeäntunteen passiivinen ilmaus. Sen aktiivisen ilmauksen toteuttaa väkivaltainen alkoholisti joka riehuu kotonaan, joka lyö lapsiaan ja uhkailee happamen vaimonsa henkeä. Passiivinen alkoholisti alistuu kuvitellessaan riittämättömyydentunteensa oikeutetuksi ja vetäytyy syrjään häpeä ainoana seuralaisenaan. Aktiivinen alkoholisti kieltäytyy tunnustamasta häpeän heijastuksia, hän vimmastuu sen ilmeisen epäoikeudenmukaisuuden takia ja käy vastahyökkäykseen niitä vastaan jotka selvimmin heijastavat hänen muka heikkouttaan ja riittämättömyyttään, siis vaimoaan ja lapsiaan.”
Alkoholistin väkivalta, näin uskon, syntyy ainakin osin häpeästä. Häpeästä sitä peilikuvaa kohtaan, joka heijastuu rakkaista ja läheisistä. Sen peilin tämä haluaa rikkoa. Ja tulee samalla rikkoneeksi enemmän. Alkoholisti haluaisi nähdä rakkaidensa silmissä rakkautta, mutta näkee pelkoa ja tietää, että on itse aiheuttanut sen. Sen täytyy olla sietämätöntä.
Ihan varmaa on, että en hyväksy väkivaltaa ja muistan edelleen pelon siitä, kun isä tuli kapakasta kotiin ja lähdimme karkuun. (Isä ei koskaan koskenut väkivaltaisesti minuun). En siis ole sitä mieltä, että jos on juonut tai on alkoholisti saa kaiken automaattisesti anteeksi eikä ole vastuussa omista teoistaan. Luulisin, että isänikin on sen käsittänyt. Oman elämän riistäminen on sen verran äärimmäinen ja luonnonvastainen teko, ettei se ihan tyhjästä tapahdu.
Siitäkin huolimatta haluan ajatella, että ihmisessä on monta puolta. Alkoholismi on vankila ja se vankila tekee ihmisestä toisen kuin mitä tämä olisi vapaana. Isäni elämä oli traaginen tarina vauvasta 32-vuotiaaksi, jolloin elämä päättyi. Tälle tapahtuneet asiat eivät poista aikuiselta ihmiseltä vastuuta, mutta kyllä selittävät ja auttavat siihen, että voi olla armollinen. Addiktio myös muuttaa ihmistä, vieraannuttaa itsestäänkin. Isäni oli hyvä ihminen.
Tiedämme, että alkoholi ei ole parannuskeino masennukseen, itse asiassa päinvastoin, se aiheuttaa sitä. Tieto ei ole kuitenkaan sama kuin ihmisen tunne. Kihlman tavoittaa jotain pelottavan kiinnostavaa sillä, kuinka alkoholisti ajaa elämänsä kaaokseen, tai juo itsensä toimintakyvyttömäksi estääkseen itseään tekemästä aktiivisia itsetuhoisia tekoja. Mietin, onko tässä jotain, jonka isäni tunnistaisi. Eikö silloin voisi ymmärtää sitä, joka juo? Ei sitä(kään) hyväksyä tarvitse, mutta jos edes jostain näkökulmasta teko vaikuttaa loogiselta, eikö se ole huojentavaa?
”Alkoholi ei ole sairaus vaan parannuskeino. Masennus ei ole alkoholin seuraus, vaan alkoholi lyhentää ja neutralisoi masennustilaa sekä vahvistamalla sitä että lamauttamalla sen ja ajamalla sen akuuttiin kriisivaiheeseen, jossa toimintakyky on poissa niin että lopullinen itsetuhoisa teko jää tekemättä ja tervehtyminen jää lopulta ainoaksi kelvolliseksi keinoksi. Alkoholi ei ole ongelma, vaan ongelma on epäsuhde suorituskyvyn ja suoritusvaatimusten välillä. Siirtämällä masennuksen älylliseltä itsemurhatasolta tunnepohjaiselle kaaostasolle jolla selkeyden puute ehkäisee kaikki ratkaistavat teot alkoholi on ennemmin pelastaja kuin itse hätä.”
Tämän kirjoitettuani tajuan, mikä voima Kihlmanilla on minuun ollut ja miksi tämä kirja on omalla top 50 -listallani. Ei ehkä siksi miksi luulin, mutta ehdottomasti kuuluen sinne.
Kihlman on ollut rohkea ja sanoittanut jotain sellaista mikä on tärkeää ja mitä moni häpeilee. Johdannossaan tämä puhuu siitä, kuinka itsen piilottelusta ”Syntyy ilkeä, luhistava vuorovaikutus.” Sen välillä mitä on, mitä muut ajattelevat että on ja kuinka siitä valheesta yrittää peilata ja rakentaa itseään. Ajankohtaista edelleen mitä suurimmassa määrin.
”…monet ihmiset kantavat sisimmässään jokseenkin samoja salaisuuksia tietämättä sitä, ja näin tapahtuu juuri sen takia, että he niin huolellisesti säilyttävät ne yksityisinä salaisuuksinaan tai heikkouksinaan.”
”Elämän pelkääminen on oikean minänsä näyttämisen pelkoa, syyllisyydentuntoa oikean minänsä vuoksi.”
Taas muistan, miksi kirjallisuus on niin vaikuttava voima omassa elämässäni. Sen kyky auttaa ymmärtämään muita on valtavan iso.
