Edith Södergran: Tulevaisuuden varjo
”Toive
Tahdon olla kursailematon –
sen tähden välitän vähät jaloista tyyleistä,
käärin hihani ylös.
Runon taikina nousee…
Voi sitä surua –
ettei osaa leipoa katedraaleja…
Muotojen korkeus –
uutteran kaipuun kohde.
Nykyajan lapsi –
eikö hengelläsi ole oikeaa kuorta?
Ennen kuin kuolen
minä leivon katedraalin.”
En oikein tiedä miksi tartun tänä keväänä niin usein runoteoksiin. Ehkä aika on niin julmaa ja kovaa, että runouden hellempi ja lempeämpi tapa hahmottaa asioita tuntuu huojentavalta. Tai ehkä tämä on vain puhdasta eskapismia. Edith Södergran on joka tapauksessa ollut minulle aina yksi läheisimmistä runoilijoista. Tämä tuntuu tarkkailevan asioita vähän vierestä, ulkopuolisena. Ja ehkä siksi, että tiedän tämän elämäntarinan (hän sairastui keuhkotautiin vuonna 1908, oli pitkiä aikoja parantoloissa ja kuoli lopulta vuonna 1923, 31 vuotiaana), hänen runoissaan tuntuu kuuluvan kaiho elämää kohtaan, jota ei koskaan eletä.
