Oscar Wilde: Dorian Grayn muotokuva (suom. Kai Kaila)
”Nähdessään kuvan hän astahti taaksepäin ja hänen poskilleen tulvahti hetkeksi mielihyvän puna.
Niin, tulisi päivä, jolloin hänen kasvonsa olisivat ryppyjen runtelemat, silmät himmeät ja haalistuneet, koko olemus murtunut ja rujo. Puna katoaisi huulista ja kulta tukasta. Elämä, joka loisi hänen sielunsa, tärvelisi ruumiin. Hän muuttuisi inhottavaksi, iän syömäksi rähjykseksi.”
”Miten surkeata! Minusta tulee vanha ja ryppyinen ja iljettävä. Tämä kuva taas pysyy ikuisesti nuorena. Se ei koskaan ole vanhempi kuin tänä kesäkuun päivänä. Kunpa asia olisi päinvastoin! Saisinpa pysyä aina nuorena ja taulu vanhenisi! Siitä…siitä antaisin mitä hyvänsä! Koko maailmassa ei ole hintaa, jota en siitä maksaisi! Antaisin vaikka sieluni!.”
Oscar Wilde oli 37-vuotias, kun Dorian Grayn muotokuva on ilmestynyt kirjana (vuotta aikaisemmin se ilmestyi aikakauslehdessä sarjana). Yhdeksän vuotta myöhemmin, 46-vuotiaana tämä kuoli rahattomana pariisilaisessa Hôtel d’Alsace -hotellissa, joka on nykyään nimeltään l’Hotel ja jossa voi yöpyä Wilden huoneessa. Dorian Grayn muotokuva herätti aikanaan pahennusta ja sitä käytettiin myös todistusaineistona Wildea vastaan tämän oikeudenkäynnissä, jossa hänet tuomittiin säädyttömyydestä vuonna 1895 kahdeksi vuodeksi pakkotyöhön.
”Koska teillä on hallussanne ihana nuoruus ja koska se on omistamisen arvoisinta koko elämässä.
En tunne mitään sellaista.
Ei, ette tunne sitä tällä hetkellä. Jonakin päivänä, kun olette vanha, ryppyinen ja ruma, kun ajatukset ovat uurtaneet vakoja otsaanne ja intohimot painaneet huuliinne kammottavan leimansa, silloin tajuatte sen ja se on oleva kauhea kokemus.”
Kirjan teemahan on ajankohtainen edelleen. Viaton ja kiltti Dorian Gray on ystävänsä, muotokuvamaalari Basil Hallwardin mallina ja Lordi Henry Wotton näkee maalauksen ja haluaa tutustua sen malliin. Kun nämä tapaavat Wotton toimii kuin paraskin someinfluensseri ja saa Dorianin tyytymättömäksi suhteessa itseensä: onhan nuoruus ja kauneus katoavaista.
”En tiedä mitään, minkä kauneus ei kuole. Kadehdin muotokuvaa, jonka olet minusta maalannut. Miksi se saa pitää sellaista, minkä minä menetän? Jokainen hetki riistää jotakin minulta ja antaa sille jotakin lisää. Olisipa asia vain päinvastoin! Kunpa kuva voisi muuttua ja minä pysyisin aina sellaisena kuin nyt olen! Miksi sen maalasit? Jonakin päivänä se pilkkaa minua ja se on kauheata!”
Sielunkauoat syntyvät, Dorian lähtee turmeluksen tielle, säilyttää nuoruutensa (joskin katsetta ja luonnetta ei voi suojella, Dorianin katseeseen ilmestyy jotain kovaa ja säälimätöntä, käytös on tunteetonta ja kyynistä), sen sijaan ullakolla olevassa taulussa tapahtuu rapistuminen. Dorianin ”synnit” näkyvät siis muotokuvassa, eivät tässä itsessään.
Kumpi on tärkeämpää, pinta vai syvyys? Estetiikka vai eettisyys? Ja onko näiden pakko olla toisensa poissulkevia? Kirja on toki myös kirja vanhenemisesta, kokemuksesta ja sen arvosta (”Kokemuksella ei ole mitään eetillistä arvoa. Se on vain nimi, jonka ihmiset antavat erehdyksilleen.”) sekä siitä kuinka toisiamme kohtelemme.
“Mitä oli nuoruus parhaimmillaankaan? Vihreä, kypsymätön elämän vaihe, pinnallisten mielialojen ja sairaalloisten ajatusten aikaa.”
Tämä kuuluu kirjoihin, joihin palaan säännöllisin väliajoin.
