Siri Hustvedt: Kaikki mitä rakastin (suom. Kristiina Rikman)
”Kaikki esikoiset järkyttävät enemmän tai vähemmän vanhempiensa elämää. Heidän tarpeensa ovat niin pakottavia, heidän tunteensa niin kovaäänisiä, että perheet pysyttelevät kotioloissa pystyäkseen vastaamaan heidän vaatimuksiinsa.”
Tämä on ensimmäinen Siri Hustvedtin kirjoittama kirja, jonka olen lukenut. Tuon jälkeen olen lukenut useita (ja mielestäni parempia): Elää, ajatella, katsoa, Säihkyvä maailma, Amerikkalainen elegia, Memories of the Future, Valo… Hustvedtissa on jotain mistä pidän ryyditettynä hieman ylimitoitetulla älyllisyydellä tai teorialla.
On myös myönnettävä, että kirjailijan aviomies on alun perin lisännyt kiinnostusta. Paul Auster oli lempikirjailijoitani ja siksi ajattelen, että tämän vaimonkin pitää olla kiinnostava kirjailija/ajattelija.
Aikoinaan luettuani tämän, olen kirjoittanut siitä seuraavasti:
Kaikki mitä rakastin on yli 400-sivuinen, kolmiosainen romaani. Se kietoo alusta asti kahden perheen elämän toisiinsa. Asutaan lähekkäin, pojat syntyvät lähes samoihin aikoihin, miehistä tulee parhaat ystävykset. Pojista myös. Äidit ovat kiinnostavasti ainoat, jotka eivät ystävysty, mutta toisen naisystävän kanssa ystävystyy viimein koko perhe.
Romaani tapahtuu taiteellisessa ympäristössä New Yorkissa. Kertoja on vanha mies, Leo. Hustvedt eläytyy minusta aika hyvin mieheksi. Paljon paremmin kuin esim. John Irving naiseksi. Kaikki kirjan henkilöt joko kirjoittavat tai maalaavat. Leo kirjoittaa (joskaan ei juuri muuta omien muistelmiensa mukaan kuin tarinoita Billistä ja Billin tauluista), hänen vaimonsa Erica opettaa ja kirjoittaa, Lucille kirjoittaa eleettömiä, ilmeettömiä runoja, Bill maalaa ja Violet on hänen mallinsa, joka myös kirjoittaa. Leon ja Erican poika Matt on taitava piirtäjä jo pienenä.
Kaikki on kohtuullisen onnellista, kesälomat vietetään yhdessä. Ja sitten tapahtuu jotakin, joka saa elämät mullistumaan. Kuinka kestää surua, kuinka kestää avioliiton arkea, kuinka kestää lohduttajan osaa, kuinka kestää sitä, että ei tiedä mitä oma lapsi tekee, tai kuka tämä oikeastaan edes on. Kuinka elää normaalia elämää. Kuinka säilyttää läheisyys. Kuinka kestää kritiikkiä. Kuinka ihminen ylipäänsä kestää elämää…
Näitä kysymyksiä Hustvedt selvästi pyörittelee romaanissaan henkilöittensä kautta. Ja aika hyvin. Jopa erinomaisesti. Hänellä on taito saada kohtauksista eläviä ja arjen tapahtumista merkityksellisiä. Ovat nämä tapahtumat sitten positiivisia tai negatiivisia.
Kirja alkoi minusta hyvin. Jossain ehkä sadan sivun paikkeilla huomasin miettiväni muita asioita ja sitä, että milloinkahan tästä tulee se kirja, mitä on kovasti kehuttu; eteni kovin hitaasti. Kakkososan alusta, n. sivulta 170, kirja vei mennessään. Lopussa oli ehkä ihan pienoinen pettymys. Ehkä me olemme dekkarisoituneet, kuten Anja Snellman on todennut. Odotin jotakin kummallista twistiä vielä loppuun.
Kirja oli kuitenkin erinomainen kuvaus pitkistä suhteista, mitä niille tapahtuu, kun kaikenlaista odottamatonta sattuu matkalla. Olivat nämä suhteet sitten pariskunnan suhde tai vanhemman ja lapsen välinen suhde. Entä kuinka paljon me itse asiassa toisistamme tiedämme. Ja kuinka paljon me toisissamme näemme juuri sitä (ja vain sitä) mitä haluamme nähdä?
Hustvedt kuvailee ällistyttävän tarkasti esimerkiksi Billin taidetta, tällä henkilöllä on varmasti esikuvansa jossain. Billin laatikot olivat minusta toisinaan elävämpiä kuin hänen henkilönsä. Hustvedt on kyllä myös tarkkanäköinen ihmissuhteiden kuvauksessaan. Samoin kirjassa pohditaan taiteilijaa, joka ei kestänyt kritiikkiä ja lopetti hommansa. Jotenkin tämä kohta oli niin rehellisen ja aidon tuntuinen, että olen melko varma, että aiheesta oli omakohtaista kokemusta. Mutta Hustvedt kuvaa hyvin sitä kuinka luova työtä tekevän on aina vaikeaa ottaa kritiikkiä vastaan. Kirjan kriitikkokin on kyllä melkoisen äärilaitaa.
Tunnelmassa oli ensimmäisestä osasta alkaen jotain kiusaavaa, jotakin pinnan alla, josta lukija arvaa, että kohta tapahtuu jotakin. Kirjan lopun tapahtumissa on jotakin epäuskottavaakin, kuorrutusta, jota ei ehkä olisi tarvittu. Dekkarimaisuutta, jota ilman olisi hyvin selvitty. Mutta hyvä kirja silti. Jäi mietityttämään lukemisen jälkeenkin.
Hustvedt on kuulemani mukaan ristiriitainen hahmo; toiset rakastavat ja toiset inhoavat. Minä menen johonkin välimaastoon, mutta ehdottomasti plussan puolelle. Aika paljonkin. Kyllä tätä suositella voi.
”Violet tutkii edelleen ilmassa olevaa sairautta. Zeitgeistia joka mumisee uhreilleen: huutakaa, nääntykää nälkään, syökää, tappakaa. Hän etsii ideatuulta joka puhaltaa ihmisten mieliin ja jää sitten arpina maisemaan. Mutta se miten tartunnat siirtyvät ulkoa sisälle ei ole selvinnyt vieläkään. Ne siirtyvät kielessä, kuvissa, tunteissa ja jossakin jota en osaa nimetä, jossakin joka on meidän välissämme ja keskellämme.”
