Pablo Neruda: Tunnustan eläneeni (suom. Matti Rossi)
”Aivan kuten erittäin järkevän ihmisen saattaisi olla hyvin vaikeaa olla runoilija, runoilijan voisi olla hyvin vaikeaa olla järkevä ihminen.”
Pablo Nerudan kirja herätti aikoinaan lukiessa monenlaisia tunteita. Neruda oli kiinnostava ja ristiriitainenkin henkilö, kirjailijuuden lisäksi myös poliitikko, joka mm. ihaili Stalinia. Neruda itse on myöhemmin myös pohdiskellut ihastumistaan Staliniin ja osallistumistaan tuohon epäterveeseen henkilökulttiin. Ylipäätään Neruda muistelmissaan tuntuu rehelliseltä itseään kohtaan mikä on aina virkistävää. Mikään nöyrä ja vaatimaton kuva tästä nobelistista ei kuitenkaan kirjan kautta piirry.
Hätkähdyttävä on myös kohta, jossa hän kertoo osallistumisestaan sotaan:
“Neuvostoliiton ilmatilassa vakoilulennolla olleen lentäjä Powersin kone putosi uskomattoman korkealta. Kaksi mielikuvituksellista ohjusta oli tavoittanut sen ja pudottanut sen pilvien takaa maahan. Lehtimiehiä tulvi autiolle vuoristoseudulle mistä ohjukset oli laukaistu.
Kaksi yksinäistä sotilasta oli tehnyt työn. Kuusien, lumen ja jokien valtavassa maailmassa he söivät omenoita, pelasivat shakkia, soittivat hanuria, lukivat kirjoja ja vartioivat. He olivat ampuneet ohjuksensa puolustaakseen neuvostoisänmaan laajaa taivasta.
Heitä pommitettiin kysymyksillä.
– Mitä syötte? Ketkä ovat vanhempanne? Pidättekö tanssimisesta? Mitä kirjoja luette?
Viimeiseen kysymykseen vastatessaan toinen nuori tykkimies sanoi että hän lukee mielellään runoja ja että hänen lempirunoilijoitaan ovat muun muassa venäläinen klassikko Pushkin ja chileläinen Pablo Neruda.
Kun sain tietää tämän, minun tuli mahdottoman hyvä olla. Tuo ohjus joka lensi niin korkealle ja pudotti ylpeyden niin matalalle, sisälsi jollakin tapaa myös hivenen minun hehkuvaa runouttani.”
Neruda kutsui itseään pasifistiksi ja kuitenkin muistelmista löytyy tällaista “mahdottoman hyvää oloa” sitä kohtaan, että hänen runoutensa oli kenties innoittanut sotilaita. Tuntuu jotenkin hurjalta – ei vaan mahdottomalta – että pasifisti voisi ihailla sitä, että oma runous on ollut mukana tappamassa ihmisiä, vaikka se liittyisikin aatteeseen, johon uskoo.
Neruda on kuitenkin sanojen käyttäjänä ilmiömäinen. Ja kyllä hän sanoja arvostaakin:
Sanat
“… Totta kai te olette oikeassa, se on selvä, mutta minä sanon että sanat laulavat, sanat nousevat ja laskeutuvat … Minä polvistun niiden edessä … Minä rakastan niitä, minä yhdistelen niitä, ajan niitä takaa, puren ja sulatan … Niin minä rakastan sanoja … Epätavallisia … Niitä joita himokkaasti odottaa ja väijyy kunnes ne menevät ansaan … Rakkaat sanat … Ne kimaltelevat kuin värilliset kivet, hyppivät kuin hopeanhohtoiset kalat, ovat kuohua, lankaa, metallia, kastetta … Joitakin sanoja minä vainoan itsepäisesti … Ne ovat niin kauniita että haluan panna ne kaikki runooni … Nappaan ne kiinni kun ne lentää pörisevät ohi, puhdistan ne, kuorin ne, valmistaudun syömään ne, miten kristallinkirkkaita, värähteleviä, norsunluunvalkeita, kasvimaisia, öjyisiä ne ovat, hedelmien ja levien kaltaisia, kuin agaatteja, kuin oliiveja … Sitten minä kääntelen ja ravistelen niitä, juon ne, ahmaisen ne suihini, katkon ne, sirottelen persiljaa sekaan, päästän ne vapaaksi … Ne jäävät runooni kuin tippukivipiikit, kuin kiiltävät puunpalat, kuin hiili, kuin haaksirikon jäännökset, aallon lahjat … Sanat sisältävät kaiken … Kokonainen ajatus muuttuu kun sana vaihtaa paikkaa tai koska toinen sana itsuu kuin kuningatar lauseeseen joka ei odottanut sitä ja nyt on pakko totella … Niillä on varjo ja paino, ne ovat läpikuultavia, niillä on höyhenet ja turkki, niillä on kaikesta jäljellä se mikä niihin kiinnittyi kun ne niin innokkaasti kierivät joessa, niin kauan kiersivät maailmaa, niin lujasti olivat juuria … Ne ovat ikivanhoja ja vastasyntyneitä … Ne asustavat kätketyssä ruumisarkussa ja juuri avautuvassa kukassa … Miten hyvä kieli minulla on, miten hyvän kielen me perimme julmilta espanjalaisilta valloittajilta … He painelivat loikkimalla hirmuisten vuorijonojen yli, pyyhälsivät pitkin ja poikin raivostunutta Amerikkaa etsien perunoita, makkaroita, papuja, mustaa tupakkaa, kultaa, maissia, paistettuja munia, ja heillä oli niin suunnaton ruokahalu ettei sellaista ollut maailmassa nähty … Kaiken ne hotkivat, uskonnot, pyramidit, uskonnot jotka olivat samanlaisia kuin ne jotka ne toivat suurissa laukuissaan … Mistä he kulkivat, siellä maa paloi … Mutta noilta barbaareilta tippui saappaista, parroista, kypäristä, hevosenkengistä pienten kivien kaltaisia hohtavia sanoja jotka jäivät tänne kimaltelemaan … Niiltä jäi tänne kieli. Me hävisimme … me voitimme … He veivät meidän kultamme ja jättivät meille aarteensa … He veivät kaiken ja jättivät meille kaiken … He jättivät meille sanat.”
