Kirjahyllystä 185/366

Kirsi     5.7.2024     ,

Avainsanat:

Charles Baudelaire: Pahan kukat (suom. Antti Nylén)

”Joskus minusta tuntuu kuin vereni virtaisi

hyökyen, rytmikkäin sykäyksin

kuin suihkukaivon vesi. Minä kuulen

sen jatkuvan solinan, mutta kun tunnustelen itseäni, ei haavaa löydy.”

Ote runosta Verisuihkukaivo

Filosofi Esa Saarinen kertoi joskus lukevansa myös niin, että ottaa kirjahyllystä jonkun kirjan, avaa sen keskeltä ja inspiroituu siitä mitä lukee. Minä en ole sellainen lukija vaikka toivoisin joskus olevani. Olen kokeillut tätäkin metodia, mutta järjestelmällisenä ihmisenä ajattelen, että kirjoittaja on laittanut sanansa johonkin järjestykseen ja minun lukijana on kunnioitettava sitä. Mieluummin luen alusta loppuun.

Charles Baudelaire on poikkeus. Tämä on niin tunnekylläistä ja intohimoista tekstiä, että sen lukeminen alusta loppuun on liikaa. Sen sijaan sen avaaminen sieltä täältä tuntuu juuri oikealta tavalta lukea. Tunnustan joskus käyttäväni tätä myös metodina omien sanavalintojen monipuolistamiseen. Kun kirjan avaa mistä tahansa sivulta, päälle vyöryy omaperäisiä tapoja sanoittaa elämää. Sanoja, jotka pursuavat tunnetta. Esimerkiksi: syntimyrsky, sydämen rippituoli, sielupolo, luotaamattoman murheen hautaholvi, kuvottava saasta, hulmuavat helmiäisvaatteet, ruostunut sydän riuduttaa, muljahtaneet silmät…

Baudelaire on kuitenkin luettuna enemmän kuin vain irtonaisia mielenkiintoisia ja omaperäisiä sanoja. Se on väkevää tunnetta, ahdistusta ja rimpuilua elämäkokemuksessa. Se on tuskaa ja kaipuuta. Antti Nylén on tehnyt tulkinnassaan ja suomennoksessaan aivan mielettömän hienoa työtä.

Päivän päättyessä

”Hiutuvassa valossa

säntää, tanssii, sätkii

vailla mieltä

röyhkeä, mauton Elämä.


Ja kun kyltymätön yö

taivaanrannassa herää

vaimentaen kaiken, nälän – kaiken

pyyhkii pois, häpeänkin,

huokaa Runoilija: ’Vihdoin!

Minun henkeni,

minun rankani

huutavat lepoa.

Sydän täynnä

tummia kuvia

käyn selälleni

ja verhoihisi kääriydyn, oi pimeys, oi vilvoitus!’”

Jostain syystä oma suosikkini (jos niin pinnallista sanaa voi Baudelairesta edes käyttää) on runo Kello:

Kello

Pimeä ja kaamea, julma jumala – Kello!

Se uhkaa meitä sormellaan ja sanoo: ”Muista!

Pian työntyy värisevä tuska

kangistuvaan sydämeesi, kuin nuoli maaliin.

Nautinto haihtuu, katoaa kauas

taivaanrantaan kuin keiju

pimentoon kulissin taa.

Joka hetki kahmaisee

osansa auvosta, jota

sinulle on järkesi mitalla ammennettu.

Kolmetuhatta kuusisataa kertaa tunnissa Sekunti

kuiskaa: ’Muista!’ – Nopeasti

hyönteisen äänellään Nyt

puhuu: ’Nimeni on Kauan Sitten, ja koko ajan olen kupannut sinua

iljettävällä imukärsälläni!’

Remember! Muista, tuhlari! Esto memor!

(Minun metallinen kieleni

puhuu kaikkia kieliä.)

Kuolevainen houkka! Minuuttien malmista

voit seuloa kultaa.

Älä haaskaa sitä! Muista!

Aika on ahne peluri.

Se ei koskaan huijaa.

Se voittaa aina.

On säädetty niin.

Päivä hiipuu, yö jo valtaa alaa. Muista!

Alati janoisena

kuilu ammottaa.

Vesikellosi valuu tyhjiin,

ja ennen pitkää jumalallinen Sattuma

ja neitsytvaimosi – ylhäinen Hyve,

jopa Katumus (ah viimeinen oljenkorsi!) – ne kaikki

sanovat samaa:

’Kuole, vätys!

Aikasi on ohi!’”