Charles Baudelaire: Pahan kukat (suom. Antti Nylén)
”Joskus minusta tuntuu kuin vereni virtaisi
hyökyen, rytmikkäin sykäyksin
kuin suihkukaivon vesi. Minä kuulen
sen jatkuvan solinan, mutta kun tunnustelen itseäni, ei haavaa löydy.”
Ote runosta Verisuihkukaivo
Filosofi Esa Saarinen kertoi joskus lukevansa myös niin, että ottaa kirjahyllystä jonkun kirjan, avaa sen keskeltä ja inspiroituu siitä mitä lukee. Minä en ole sellainen lukija vaikka toivoisin joskus olevani. Olen kokeillut tätäkin metodia, mutta järjestelmällisenä ihmisenä ajattelen, että kirjoittaja on laittanut sanansa johonkin järjestykseen ja minun lukijana on kunnioitettava sitä. Mieluummin luen alusta loppuun.
Charles Baudelaire on poikkeus. Tämä on niin tunnekylläistä ja intohimoista tekstiä, että sen lukeminen alusta loppuun on liikaa. Sen sijaan sen avaaminen sieltä täältä tuntuu juuri oikealta tavalta lukea. Tunnustan joskus käyttäväni tätä myös metodina omien sanavalintojen monipuolistamiseen. Kun kirjan avaa mistä tahansa sivulta, päälle vyöryy omaperäisiä tapoja sanoittaa elämää. Sanoja, jotka pursuavat tunnetta. Esimerkiksi: syntimyrsky, sydämen rippituoli, sielupolo, luotaamattoman murheen hautaholvi, kuvottava saasta, hulmuavat helmiäisvaatteet, ruostunut sydän riuduttaa, muljahtaneet silmät…
Baudelaire on kuitenkin luettuna enemmän kuin vain irtonaisia mielenkiintoisia ja omaperäisiä sanoja. Se on väkevää tunnetta, ahdistusta ja rimpuilua elämäkokemuksessa. Se on tuskaa ja kaipuuta. Antti Nylén on tehnyt tulkinnassaan ja suomennoksessaan aivan mielettömän hienoa työtä.
Päivän päättyessä
”Hiutuvassa valossa
säntää, tanssii, sätkii
vailla mieltä
röyhkeä, mauton Elämä.
Ja kun kyltymätön yö
taivaanrannassa herää
vaimentaen kaiken, nälän – kaiken
pyyhkii pois, häpeänkin,
huokaa Runoilija: ’Vihdoin!
Minun henkeni,
minun rankani
huutavat lepoa.
Sydän täynnä
tummia kuvia
käyn selälleni
ja verhoihisi kääriydyn, oi pimeys, oi vilvoitus!’”
Jostain syystä oma suosikkini (jos niin pinnallista sanaa voi Baudelairesta edes käyttää) on runo Kello:
Kello
Pimeä ja kaamea, julma jumala – Kello!
Se uhkaa meitä sormellaan ja sanoo: ”Muista!
Pian työntyy värisevä tuska
kangistuvaan sydämeesi, kuin nuoli maaliin.
Nautinto haihtuu, katoaa kauas
taivaanrantaan kuin keiju
pimentoon kulissin taa.
Joka hetki kahmaisee
osansa auvosta, jota
sinulle on järkesi mitalla ammennettu.
Kolmetuhatta kuusisataa kertaa tunnissa Sekunti
kuiskaa: ’Muista!’ – Nopeasti
hyönteisen äänellään Nyt
puhuu: ’Nimeni on Kauan Sitten, ja koko ajan olen kupannut sinua
iljettävällä imukärsälläni!’
Remember! Muista, tuhlari! Esto memor!
(Minun metallinen kieleni
puhuu kaikkia kieliä.)
Kuolevainen houkka! Minuuttien malmista
voit seuloa kultaa.
Älä haaskaa sitä! Muista!
Aika on ahne peluri.
Se ei koskaan huijaa.
Se voittaa aina.
On säädetty niin.
Päivä hiipuu, yö jo valtaa alaa. Muista!
Alati janoisena
kuilu ammottaa.
Vesikellosi valuu tyhjiin,
ja ennen pitkää jumalallinen Sattuma
ja neitsytvaimosi – ylhäinen Hyve,
jopa Katumus (ah viimeinen oljenkorsi!) – ne kaikki
sanovat samaa:
’Kuole, vätys!
Aikasi on ohi!’”