Amélie Nothomb: Vaitelias naapuri (suom. Annikki Suni)
”Itsestään ei tiedä mitään. Sitä luulee tottuvansa elämään omana itsenään, mutta käykin päinvastoin. Vuosien saatossa ymmärtää aina vain vähemmän, kuka on se henkilö, jonka nimissä tulee puhutuksi ja toimituksi.”
Amélie Nothombin tunnetuin teos on varmaankin Nöyrin palvelijanne (josta on tehty elokuvakin), mutta Vaitelias naapuri on oma suosikkini. Kirja on näennäisesti koominen, mutta se ei naurata. Sen sijaan tunnelmassa on jotain painostavaa. Jotain varsin epämiellyttävää on tapahtumassa. Kirja on kertoo kummallisesta tapahtumaketjusta: mitä tapahtuu kun pariskunta muuttaa maalle eläköitymään ja naapuri alkaa vierailla joka päivä samaan aikaan kello neljästä kuuteen iltapäivällä.
”Paljasjalkaisina kaupunkilaisina me kaipasimme maalaiselämää, emme niinkään rakkaudesta luontoon kuin yksinäisyyden tarpeesta. Se oli vimmattu tarve, joka on sukua nälälle, janolle ja inholle.”
”Samana iltapäivänä neljän maissa ovelle kolkutettiin. Menin avaamaan. Siellä oli lihava mies, joka näytti minua vanhemmalta.
– Olen naapurinne Bernardin.”
Ensin kyse on viattomasta tervehtimiskäynnistä, eikö vain? Lopulta kuitenkin ovelle kolkutetaan joka päivä. Eikä naapurilla tunnu olevan mitään sanottavaa.
”En pysty sanomaan, miten loputtomilta ne kaksi tuntia olivat tuntuneet. Olin uupunut kuin olisin taistellut kykloopin kanssa, ei kun pahempaa: kykloopin vastakohdan kanssa. Viimeksi mainitun nimihän oli Polyfemos eli ’hän joka puhuu paljon’. Lörpöttelijän sietäminen on tietenkin koettelemus. Mutta mitä tehdä ihmiselle, joka anastaa aikanne ja pakottaa mukaan mykkyyteensä?”
Kirjassa ihminen taistelee itseään ja kohteliaisuuden konventiota vastaan. Pariskunta pakenee kotoaan, ei auta. Nämä miettivät, voiko olla avaamatta ovea, laittavatko valot pimeäksi kuin eivät olisi kotona. Mutta.
”Kun takana on kuusikymmentäviisi vuotta kohteliaisuutta, pystyykö sille viittaamaan kintaalla?”
Se mitä ”pitää” tehdä, olla kohtelias on eri asia kuin se mitä haluaa tehdä, epäkohteliaisuus? Mutta mitä jos naapurille syöttää tämän omaa lääkettä?
”Niinpä päätin minäkin vaieta.
…. Se tuntui helpolta. Ei tarvinnut enää liikutella huuliaan eikä etsiä lauseita.
…Koetin kestää kuin sukeltaja, joka yrittää pidätellä hengitystään. Naapurimme vaitiolo oli sietämätöntä. Käteni kostuivat ja kieleni kuivui.”
On todella sääli, että Nothombea ei ilmeisesti enää suomennettu. Vaitelias naapuri on nerokas kirja ja mahtava ”löytö” kirjahyllystä. Kuin olisi uudelleen tavannut vanhan hyvän ystävän, jonka kanssa voi jatkaa juttua siitä, mihin jäätiin pari vuosikymmentä sitten.
