Lassi Nummi: Välimeri
”’Kevyt kuin hetki,
painava kuin aika.’
Tai päinvastoin:
kevyt kuin aika
joka nopeasti virtaa tietään
päittemme yli,
painava kuin hetki
joka pysähtyy ja kerää itseensä
maailman koko painon.”
En oikein muista kuinka tutustuin Lassi Nummen tuotantoon, mutta siitä olen varma, että se ei tapahtunut runojen kautta. Suhteeni runouteen on hankala. Olen ajatellut, että se johtuu siitä, että ratkaisijaluonteena pyrin selvittämään mitä runolla ”oikeasti” tarkoitetaan. Pohdittuani asiaa vielä syvemmin saattaa olla, että jollain tasolla vastustan tunnekeskittymää. Eivätkö ne ole usein vähän sentimentaalisia? Tai toisaalta, eivätkö ne ole vähän sopimattoman intiimejä? Usein välähdyksiä jostain voimakkaan tunteellisesta hetkestä, johon lukija pääsee kurkistamaan, vähän kuin salaa, onhan se tavallaan kuitenkin piilossa runon mysteerissä?
En ole kyvyttömyydestäni kokea runoutta ylpeä ja se varmasti kertoo sisälläni olevista tunnelukoista (joita on massiivinen määrä). Ilokseni voin kuitenkin havaita, että alan vuosi vuodelta vähän pehmetä. Lämmetä runoudelle. On jo hetkiä, jolloin annan runon liikkua lävitseni ilman tietoisen mielen pyrkimystä ”ratkaista” sitä. No, ei niitä vielä montaa hetkeä ole, mutta kumminkin.
Lassi Nummen tuotannosta eniten pidän tämän havainnoista, joita tämä tekee mm. kirjassa Runoilijan kalenteri. Senkin pitäisi olla tässä A-hyllyssä, jota tammikuun aikana käyn läpi, mutta ei löydy paikaltaan. Löytynee myöhemmin vuoden kuluessa jostain muusta hyllystä. Havainnot liittyvät niin Nummen omaan elämään ja poikaan M:ään (joka on Markus Nummi, loistava kirjailija hänkin!) sekä ylipäänsä maailmaan, ilmiöihin ja kulttuuriin. Kirjoitukset ovat vähän ”holtittomia” kuin uteliaan mielen nopeita välähdyksiä, kunnes siirrytään jo seuraavaan:
”Kasvatus hyveisiin. Hyvin pieni poika viiletti alas Ulvilantietä, oikeaa puolta, kuten tuleekin, hyvin pienellä pyörällä. Nähdessään henkilöauton tulevan pihatieltä hän jarrutti hyvissä ajoin. Myöskin auto jarrutti; ratissa istuva herrasmies viittasi kohteliaasti pyöräilevälle herrasmiehelle, joka lisäsi vauhtiaan ja ohitti paikan. Vasta sitten auto kääntyi ajotielle. Tapaus teki minuun miellyttävän vaikutuksen.”
”Jos alkaisi ajatella, miten paljon oikeastaan olisi nähtävää, kuultavaa ja tehtävää, ei muuta ehtisi tehdäkään, kuin ajatella sitä, miten paljon oikeastaan olisi nähtävää, kuultavaa ja tehtävää.”
”Pariisi on ehkä eräs tapa (kokoelma tapoja) elää; ja sitten se on sangen laaja paikkakunta; ja vielä, eräs illuusio (kokoelma illuusioita) ihmisten mielissä.”
Välimeri on kuitenkin runokokoelma, joka on ilmestynyt vuonna 2000. Runoissa matkaillaan niin raunioissa, temppeleissä kuin taiteen ja tietysti luonnon ja meren äärellä.
”On kaksi paikkaa:
Munkkivuoren ostoskeskuksen kahvila
ja se katukahvila Palazzo Vecchion takana
Bargelloa vastapäätä,
joissa sinä sanot tuolla samalla äänellä:
’Ihan kuin oltaisiin ulkomailla.’”
Ehkä yksi runouden piirre on myös kokoelmien ongelma. Kun on tottunut lukemaan proosaa, on tottunut tiettyyn lukemisen rytmiin; nopeaan etenemiseen. Runous vaatii pysähtymistä, mieluummin malttia ottaa vain muutama haukkaus kerralla. Se vaatii kärsivällisyyttä, jota levottomalla on rajatusti. Yksi runo riittäisi koko päivän ”meditaatioksi”, kokoelmasta tulee jo ähky. Välimeren tunnelma tuntuu juuri nyt pieneltä toivon pilkahdukselta valosta ja kesästä.
”Villiminttu
aamukasteessa, ja hyönteisten ääni.
Niin paljon. Älä odota enempää.”
