Jean-Paul Didierlaurent: Lukija aamujunassa (suom. Kira Poutanen)
”Kun lähijuna pysähtyi asemalle ja ihmiset astuivat ulos vaunusta, joku ulkopuolinen olisi helposti huomannut, miten erilaisilta Guylainin kuulijat muihin matkustajiin verrattuna vaikuttivat. Heidän kasvoillaan ei näkynyt tyhjää maskia, jota muut matkustajat kantoivat kasvoillaan. He kaikki näyttivät tyytyväisiltä sylivauvoilta.”
Guylain Vignolles on yksinäinen mies, joka asuu kultakalansa kanssa ja vihaa työtään kirjojen kierrätyslaitoksessa. Toisin sanoen hänen päivätyönään on makuloida kirjoja, hän työntää kirjoja Zerstor 500 -nimiseen laitteeseen ja kärsii. Joka päivä hän pystyy pelastamaan muutaman koneen säästämän ehjän kirjan sivun ja näitä yksittäisiä sivuja Guylain lukee joka aamu, klo 6.27 junassa.
Ajatella, jos joku jaksaisi aamuratikassa lukea muille ääneen. Tai kehtaisi…
Eräänä päivänä Guylain löytää junaan joltain jääneen muistitikun, vie sen kotiinsa ja löytää kiehtovaa ja kaunista tekstiä. Hän rakastuu kirjoittajaan ja alkaa etsiä muistitikun omistajaa, kaakeleita laskevaa ja vessoja pesevää salaperäistä kirjoittajaa.
”Guylainin lähtiessä Giuseppe puristi tiukasti tämän kättä. ’Tuntuu, että sinäkin olet nyt löytänyt oman projektisi’, vanha mies sanoi huvittuneena.”
Hesari määritteli kirjan arviossaan aikoinaan ”aikuisten saduksi”, kiinnostava ilmaisu sillä eikö kaikki fiktio ole ”satua”? Tai totta? Riippuen siitä kuinka sitä katsoo. Tarina on tietysti vähän naiivi, lapsellinen, kiltti. Ei se siitä kuitenkaan sen vähempää tee. Henkilöhahmot ovat jonkinlaisia karikatyyrejä aina erikoisista työtovereista vanhusten hoivakodin asukkeihin, joille Guylain käy lukemassa ja jotka innostuvat eroottisista kohtauksista.
Lukeminen saa ihmiset eloon, oli kyse sitten junasta tai vanhainkodista, nuorista tai vanhoista. Tai koirista?
Satuin tänään nimittäin lukemaan Sigrid Nunezin kirjaa Paras ystävä (suom. Kristiina Drews). Tämä kertoo naisesta, joka sattuman kautta saa kuolleen ystävänsä koiran, jota yrittää ymmärtää. Ammatiltaan nainen on kirjailija ja kun hän huomaa lukiessaan omaa tekstiään ääneen, että koira nauttii siitä, alkaa lukea tälle ääneen kirjoja. Syntyy yhteys. Paras ystävä oli totaalisen erilainen kirja kuin luulin. Se oli toki kirja ihmisen ja koiran suhteesta, mutta myös ja erityisesti kirja kuolemasta, itsemurhasta, surusta, kirjallisuudesta ja kirjailijuudesta. Hitto miten olikin hyvä kirja!
